Siunattua uutta vuotta!

Vuodenvaihde on välietappi, jolloin katsotaan, mitä kuluneesta vuodesta jäi käteen sekä asetetaan tavoitteet tulevaa varten. Kappale tiivistää teemat, jotka ovat nousseet tärkeiksi elämässäni. Joistakin asioista olen oppinut itkupotkuraivareiden kautta, joistakin hieman helpommalla.

Olen lopettanut onnen ja täydellisen elämän etsimisen. Tuskin loppujen lopuksi olisin ikinä punaiseen tupaan ja perunamaahan tyytynytkään. Sen sijaan yritän etsiä yhä enemmän Jumalan kasvoja. Mitä enemmän Hänestä opin, sitä vähemmän tajuan tietäväni.

Rukoilen teille jokaiselle viisautta tulevalle vuodelle ymmärtää Jumalaa ja Hänen teitään.

DTS:n loppunäytös

Perjantaina tiivis ryhmämme hajaantui eri puolille Suomea ja maailmaa. Ihmiset, jotka kuluneen puolen vuoden aikana ovat tulleet niin läheisiksi, eivät yhtäkkiä olekaan enää niin suuri osa elämääni. Haasteena on opetella päästämään irti rakkaista ihmisistä. Antaa heidänkin mennä minne Jumala vie.

Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia, aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa, aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään, aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua, aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla. (Saar. 3:1-8)

Opetuslapseuskoulu on nyt paketissa. Ystäväni innoittamana kirjoitin Raamattuuni Apostolien tekoihin luvun 29. Lupauksena siitä, että aion seurata elämässäni apostolien esimerkkiä. Se ei tule varmasti olemaan helppoa, mutta viimeisen puolen vuoden aikana olen saanut hyvä pohjan tuolle tehtävälle. Tai elämäntapahan se oikeastaan on.


Haluan kiittää kaikista lukuisista rukouksista ja tuesta. Jumala on todella osoittanut rakkauttaan ja huolenpitoaan teidän kauttanne. Aktion aikana tärkein oppimani asia oli, kuinka Jumala on luotettava. Jokaisessa tilanteessa. Mahtavaa on, että hän on käyttänyt teitä kaikkia todistamaan sitä! Kiitos.

Mitä tämän jälkeen? Rehellisesti sanottuna en tiedä. Jumala on puhunut minulle, kuinka tärkeää olisi ottaa aikaa Mariana Jeesuksen jalkojen juuressa. Missä? Kuinka kauan? Ei aavistustakaan. Kysymyksiä on paljon, eikä minulla ole vastauksia.


Nyt valmistaudun jouluun kotiseudullani sen kummempia murehtimatta, mitä tuleva vuosi tuo eteen. Keltaiset saappaat jatkavat matkaa joka tapauksessa, kirkkaamman värisenä kuin koskaan ennen.

Logiikkaa ja empatiaa

Olen pohtinut Joonan kirjaa tuskastumiseen asti. Loppujen lopuksihan hän oli kuuliainen Jumalalle ja meni Niniveen. Ei ihme, että hän loukkaantui kun mitään ei tapahtunutkaan. Kaikkihan pitivät häntä palturin puhujana! Sitten Jumala vielä kiusasi häntä kasvattamalla risiinikasvin ja antamalla sen kohta kuolla. Jostain syystä otin Joonan surkean kohtalon ihan sydämen asiakseni kuluneella viikolla. Kyselin Jumalalta, että oliko tuo nyt ihan välttämätöntä?

Yritin löytää vastausta Raamatunselitysoppaista, mutta en saanut mieleistäni. Tiedustellessani asiaa ystäviltäni sain vastaukseksi huolestuneita kysymyksiä voinnistani. (Ärsyttävää kun he osaavat lukea minua niin hyvin! Joskus olisin myös mieluummin vähemmän läpinäkyvä mielenliikkeissäni.)

Jumala näytti risiinikasvin kautta Joonalle, kuinka tärkeä Niniven kansa oli Hänelle. Ja että Joona oli loukkaantunut ihan syyttä. Hän ei vain kyennyt tunteiltaan näkemään sitä tosiasiaa, että tehtävä, jota Jumala oli lähettänyt hänet tekemään, oli onnistunut juuri niin kuin oli tarkoitettu.

Tarina ei loppunut kesken, vaikka aluksi niin ajattelinkin. Onnellinen loppu oli siinä, että Jumalan hyvä tahto toteutui, ei siinä, että Joonasta tuli onnellinen. Hän ei vain ihmisenä pystynyt näkemään koko kuvaa, kuten en minäkään. Tulin siihen tulokseen, että olin loukkaantunut Jumalalle ihan varmuuden vuoksi. Entä jos tulevaisuus, jota Hän ei ole vielä paljastanut ei olekaan mieluinen.

Koska loukkaantuminen on valinta, olen itse vastuussa tarinan lopusta. Jumala on hyvä, vaikka minä en sitä ymmärtäisikään. Kuten metsässä kaatuvasta puusta kuuluu ääni, vaikkei sitä olisi kukaan kuulemassakaan. Ei ehkä ole ihan viisasta väittää logiikan luojaa epäloogiseksi.

Loogista tai ei, Jumala antoi minulle tälle viikolle ulkoa opeteltavaksi jakeet Jesajan kirjasta (jotka muuten edeltävät viimeviikkoisia, joiden muistaminen on vielä työn alla)

- Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella. Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa vaan kastelevat maan, joka hedelmöityy ja versoo ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän, niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän. (Jes. 55:8-11)

Tyhjänpantti

Työttömyys on ongelma. Jos et käy töissä, et maksa veroja. Jos et maksa veroja, olet rasite yhteiskunnalle. Jos et tee jotain, olet hyödytön. Tyhjänpantti. Tuo ajattelumalli on iskostunut tajuntaani. Aika pitää käyttää hyödyksi ja saada jotain näkyvää aikaan. Olenkin yhteiskunnan iloksi varsinainen työmyyrä.

Muutamana viime päivänä olen saanut paljon aikaan. Olen ottanut ajan sieltä, mistä se on helpointa ottaa; yöunista ja kahdenkeskeisestä ajasta Jumalan kanssa. Lopputulos on ollut ehkä muiden silmissä hyvä, mutta itse olen väsynyt ja nälkäinen Jumalan puoleen. Siksi Hän muistuttikin minua tärkeästä Raamatunkohdasta:

Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." Mutta Herra vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen (/vähän on tarpeen, tai yksi ainoa). Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois."  (Luuk. 10:38-42)

Olen kirjoittanut Raamattuuni tuon tarinan yläreunaan:” Kumpi haluat olla? Missaatko suhteen?” Marttana minun on niin helppoa loukkaantua, kun kaikki muut eivät ole kuten minä. Silti kadehdin heidän suhdettaan Jeesuksen kanssa. Kunpa vain voisin mennä istumaan Hänen jalkojensa juureen, unohtaa kaikki työt ja olla läsnä. Maria teki niin, miksen minäkin voisi? En voi ansaita Jumalan rakkautta teoillani. En voi tehdä mitään, jotta Hän rakastaisi minua enemmän. En yhtään mitään.

Lapsen rukous

Rakas Isä, opeta minua.
Haluan oppia uutta.
Vaikka joskus sattuisi, olisi vaikeaa.
Vaikka joutuisin nielemään ylpeyteni, nöyrtymään.


Rakas Isä, kasvata minua.
Sellaiseksi, joka haluat minun olevan:
Joka katsoo tuleviin päiviin hymyillen,
puhuu viisaasti, hyviä neuvoja antaen.

Haluan kohottaa huudon puoleesi,
ylistää kaikkea mitä olet.

Kun tunnen läsnäolosi,
voin melkein kuvitella, millainen on taivas.
Sinun läpitunkeva rakkautesi.
Läsnäolo, joka ylittää ymmärryksen.

Siihen minä haluan.
Siihen minulla on ikävä.

Miksi tärkeä on helppoa unohtaa?
Isä, opeta minua muistamaan.

Taivas on sinun läsnäolossasi.

Odota

Ihminen on luotu liikkumaan, se on merkki elämästä.

Kun Jumala pyytää pysymään paikoillaan, on kuin Hän kysyisi: ”Annatko elämäsi minulle?”

Luotanko Häneen tarpeeksi antaakseni tulevaisuuteni? Pelkäänkö Häntä tarpeeksi ollakseni kuuliainen? Jätänkö omaan arvoonsa ihmisten mielipiteet ja odotukset seuratakseni Häntä. Rakastanko Häntä tarpeeksi hyväksyäkseni, ettei elämä ehkä olisikaan joka päivä niin hohdokasta?

Haluan vastata kyllä. Seuraava kohta.

Miksi? Kuinka kauan? Mitä se vaatii? Olen valmis kirjoittamaan 1096-kohtaisen sopimuksen, ehdot sanelen tietysti minä. Hetkinen, miten se menikään..? Tässä vaiheessa saan mieleeni Saulin kohtalon (1. Sam. 13). Jos hän vain olisi odottanut hetken pidempään, se olisi muuttanut hänen elämänsä.

En voi tietää, mitä Jumalalla on varalleni. En kuitenkaan halua ottaa riskiä, mitä tapahtuu, ellen ole kuuliainen.

Joskus suurin haaste on pysyä paikoillaan.

Isi maksaa

Toissailtana uneksin tulevaisuudestani. Kuinka mukavaa onkaan lähteä opiskelemaan ja muuttaa omaan kämppään. Ajattelin, että toivottavasti on rahaa ostaa kivoja huonekaluja ja muita tavaroita. Seuraavana yönä näin unta, kuinka istuin ihanassa asunnossani. Kaikki oli, kuten olin toivonutkin. Jotain kuitenkin puuttui. Tajusin sisälläni olevan tyhjyyden tunteen ja tunnistin, että olin kokenut sen aiemmin.

Heräsin pahantuulisena. Miksi kerta toisensa jälkeen laitan Jumalan elämässäni syrjään, vaikka tiedän Häntä tarvitsevani? Olin harmistunut. Minä todella haluan seurata Häntä, mutta miksi se on niin vaikeaa? Miksi joudun välillä pakottamaan itseni rukoilemaan ja viettämään aikaa Hänen kanssaan? Puhumattakaan ylistyksestä, joka jää niin helposti väliin. Lopulta aina ymmärrän, kuinka tärkeää se on.

Aktio on ollut minulle suuri koulutus oman lihan kuolettamiseen. Olen mukavuudenhaluinen ja rakastan ruokaa. Hermostun, jos asiat eivät ole niin kuin olen tottunut niiden olevan. Kun yhtäkkiä tajuaakin olevansa vieraassa maassa, lähes vieraiden ihmisten kanssa, ilman säännöllisiä tuloja tai tietoa seuraavasta ateriasta, tekemässä jotain, jonka tarkoitusta ei voi nähdä, voi sanoa olevansa aika pulassa. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä Jumalan puoleen. Sen olen kyllä kiitettävästi tehnytkin, tosin yleensä aika viime tipassa. Hän on osoittanut joka kerta luotettavuutensa. Jollakin kertaa se on tarkoittanut ilmestystä työn tarkoituksesta tai uusia ihmissuhteita, toisella taas uusia farkkuja hajonneiden tilalle tai herkullista ateriaa.

Näin jälkeenpäin ajateltuna, en ole jäänyt mistään vaille. Pappa betalar. Kirjaimellisesti. Hän antaa aina mitä tarvitsemme, mutta se ei ehkä aina ole mitä haluamme. Hänen tavoitteensa vain on saada meidät lähemmäksi itseään osoittaakseen huolenpitonsa.

Rakastamisen vaikeutta

Näin kuuden viikon jälkeen tiimikavereiden tavat ja naamat alkavat ärsyttää eikä enää jaksa olla mukava ja kärsivällinen vuorokauden ympäri. Varsinkaan kun on lisäksi väsynyt ja ikävöi kotiin. Raamatussa on kuitenkin harvinaisen selkeästi ilmoitettu, miten lähimmäisiin pitää suhtautua. En ole löytänyt porsaanreikää, jonka varjolla voisi tehdä poikkeuksen. Olenkin kokenut huonoa omaatuntoa jokaisesta kerrasta, jolloin olen epäonnistunut olemaan hyvä lähimmäinen. Eilen kiukuttelin Jumalalle, kuinka olen kyllästynyt jatkuvasti pyytelemään anteeksi ja olemaan nöyrä. Kristuksen kaltaisuus ei vaan onnistu!

Tänä aamuna Hän alkoi puhua minulle rakkauden kaksoiskäskystä ihan uudesta näkökulmasta:

Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi. (Matt. 22: 37,39)

Olen yrittänyt ajatella, ettei ole kyse minusta tai tunteistani vaan Jumalasta ja muista ihmisistä. Tuossa käskyssä on kuitenkin kyse myös minusta. Käsky rakastaa koostuu kolmesta lenkistä; Jumala, minä ja lähimmäinen. Minä olen keskimmäinen lenkki ja jos en osaa rakastaa itseäni niin kuin Jumala minua rakastaa, kuinka voin rakastaa ihmisiä ympärilläni? Jeesus sanoi molempien käskyjen olevan yhtä tärkeitä.

Olen kyllä kovasti yrittänyt rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiäni, mutta tajusin sen olevan äärimmäisen vaikeaa, koska olen itse niin lannistettu. Epäonnistuminen vain lisäsi tuota tunnetta ja oravanpyörä olikin valmis. Luin jokaisen koulun aikana saamani rohkaisukirjeen (tiesin, että niiden mukana raahaaminen oli tärkeää!). Kun muistin, mitä Jumala ja ystäväni minusta ajattelevat, oli taas helppoa muistaa tiimikavereiden ja Jumalan hyviä puolia. Joista yksi on se, kuinka Hän aina muuttaa vaikeudet opetuksiksi.

Viisautta ammentamassa

Vanhat ihmiset ovat ihania. He ovat uskomaton sekoitus iän ja kokemuksen tuomaa viisautta, lapsenomaisuutta, lämpöä ja tottumusta tehdä asiat, kuten ne on aina tehty. Vanhuksilta voi oppia niin paljon ja rakastan kuunnella heidän elämäntarinoitaan. Ne sanattomasti viestivät siitä, kuinka toivottomilta tuntuneista tilanteista on selvitty. Niistäkin päivistä, jolloin on tuntunut, ettei halua edes nousta sängystä.

 Ikävöin usein isäni äitiä ja huomaan muistuttavani häntä yhä enemmän ja enemmän. Hän oli teini-ikäinen sota-aikaan, tottunut tekemään paljon työtä, uhrautumaan perheen puolesta ja nauttimaan pienistäkin ylellisyyksistä. Hän luotti Jumalaan koko sydämestään ja hänen kotinsa oli aina avoin ystäville, joita hänellä riittikin. Kaikkien kokemiensa vaikeuksien jälkeenkin hän säilytti elämäniloisen ja positiivisen asenteensa. Kerromme hänen hauskoja tarinoitaan eteenpäin siskoni lapsille. Ja ehkä joku päivä saan kertoa omille lapsilleni, kuinka isomummi ”vahingossa” unohti rumat kengät uunin perälle kuivumaan niin, että ne paloivat ja hän sai uudet.

Tänään Jumala halusi muistuttaa minua, kuinka nuoret ja vanhat tarvitsevat toisiaan. Vaikka omat isovanhempani ovat kaukana, toiset jo taivaassa, olen saanut nauttia tuosta erityisestä rakkaudesta. Ystävämme järjesti meidät auttamaan vanhuksia kotitöissä. Kommunikointi rajoittui elekielen lisäksi pariin sanaan venäjää ja hepreaa. Pariskunnan lämpö kuitenkin oli jotain, mihin en ole törmännyt pitkään aikaan. Ylenpalttisen vieraanvaraisuuden seurauksena olo oli kuin syöttöporsaalla ja lähdimme halauksen ja poskisuudelman saattelemina. En ole varma, kuka tuli eniten siunatuksi.

Päivän johtopäätös oli, kuinka tärkeää on vierailla vanhusten luona. Kuunnella ja jakaa jotain omasta elämästään (heidän mielestään se on jännää, uskokaa tai älkää). Ja se on tehtävä nyt, vielä kun on aikaa.

Silmät auki ihmisyydelle

Voi, mikä päivä! Vierailimme kontaktiemme mukana kehitysvammaisten hoitolaitoksessa Länsirannalla. Pakko myöntää, että minulla on ollut jonkinlaisia ennakkoluuloja sekä kehitysvammaisia, että muslimeita kohtaan. Oli mahtavaa nähdä, kuinka ne murtuivat samalla hetkellä kun astuin rakennukseen! Henkilökunta ja potilaat tekivät minuun todella suuren vaikutuksen!

Paikka oli täynnä iloa ja toivoa. Hymy levisi jokaisen kasvoille, kun he tajusivat saavansa vieraita. Henkilökunta oli ihan mieletön; he vitsailivat ja nauroivat yhdessä potilaiden kanssa. Joka kerta kun eräs mieshoitajista astui huoneeseen, kaikki alkoivat nauraa. Potilaat kertoivat vuorotellen, kuinka hauska hän on.

Leivottuamme keksejä menin pesemään käsiä vanhan miehen kanssa. Hän kertoi, kuinka kaunista ulkona on ja lauloi Kulkuset -joululaulua. Pesin hänen kätensä ja kuivasin ne pyyhkeeseen. Hänen kiitollinen ilmeensä oli jotain niin liikuttavaa ja vilpitöntä, että sain tosissani pidätellä kyyneleitä.

Menin erään lapsen luo ja silitin hänen päätään. Hän tarttui käteeni ja piti tiukasti kiinni. Näin hänen kasvoiltaan, kuinka suunnattomasti hän nautti kaikesta saamastaan huomiosta. Ei tarvittu sanoja eikä yhteistä kieltä. Hän janosi rakkautta ja sitä, että joku pitäisi hänestä kiinni. Minä sain olla se joku edes hetken verran. Aika siellä loppui ihan liian pian.

Tänään sain nähdä täydellisen vastakohdan parin päivän takaiselle holokaustimuseolle. Kaikki tuo oli täysin vastakkaista Hitlerin ajattelun kanssa. Hän halusi nähdä ulkokuoren ja sulkea pois ihmisyyden. Näin museossa kuvan, joka tiivisti mihin tuollainen ajattelu johti; nälkään nääntyneitä alastomia ruumiita ajetaan kauhakuormaajalla kuoppaan poltettavaksi kuin soraa. Ihmisiltä otettiin pois ruoka, vaatteet, hiukset ja lopulta nimi. Juuri se, joka tekee meistä kaikista uniikkeja.

Eilen rukoilin, että Jumala näyttäisi minulle, millaista Hänen rakkautensa on. Vierailun jälkeen tajusin saaneeni vastauksen. Jumalan rakkaus on sitä, mihin ihminen ei pysty. Rakastaa niitä, joita kukaan muu ei rakasta. Sulkea pois ulkokuori ja nähdä ihminen sisällä. Tuo kyky on lahja Jumalalta, eikä Hän halua meidän kadottavan sitä.

Koti on siellä missä sydän on

Reissu on vähän yli puolessa välissä. Olen nukkunut viimeisen kuukauden aikana 11 eri paikassa. Sanovat, että olen jo nyt eri ihminen. Tottahan se onkin, mutta joinakin aamuina on vain niin vaikeaa nähdä metsää puilta! Nähdä sitä kuljettua matkaa, kun on vielä niin paljon edessä. Harmillisen usein vakuuttelen itselleni: ”Sitten kun saavutan sitä ja tätä, saan onnellisen loppuni..” Yritän totutella ajatukseen, että matka jatkuu kunnes kuolen. Opettelen olemaan tyytyväinen siihen, mitä minulla jo on. Kun pääsen Suomeen, tiedän kaipaavani takaisin tänne. Ehkä jätän palan sydäntäni jokaiseen paikkaan.

Eilen iski koti-ikävä. Minulle se tarkoittaa äärimmäisen rakkaita siskontyttöjä ja kaikkia muita perheenjäseniä (joka pitää sisällään myös kaikki ystävät, perheeni on iso), saunaa, villasukkia, puhtaita lakanoita.. (Tässä vaiheessa aloin kyynelehtiä, onneksi oli ihania tiimikavereita halaamassa.) En tee tätä ainakaan yhtään helpommaksi kuuntelemalla Exitin ja Heurekan vanhoja kappaleita. Lainasin levyjä aina salaa siskoni hyllystä ja toivoin olevani yhtä kaunis ja älykäs kuin hän.

Kesän aikana olen huomannut, kuinka vaikeaa on yrittää olla kaikkialla, pitää yhteyttä jokaisen ystävän kanssa ja käyttää aika oikein. Tajusin kuitenkin, että tärkeintä on olla läsnä hetkessä. Koti on siellä missä sydän on. Pidän tuosta sanonnasta. Kun katson ulkona ylös, näen taivaan. Se on sama taivas jokaisessa paikassa missä olen käynyt tai minne tulen menemään. Ja siellä asuu minun Jumalani, jota rakastan eniten. Sydämeni on Hänellä ja kotini on kaikkialla, missä Hän on. Onneksi on jotain pysyvää.

Se mutkikas oksa

Kun olin lapsi, kävimme perheeni kanssa purjehtimassa järvellä. Sopivan matkan päässä oli saari, jossa yleensä söimme eväät. Erään jyrkänteen reunalla oli suuri mänty, johon oli kiinnitetty köysi ja toisessa päässä oli kiinni kapula. Otimme veljeni kanssa vauhtia ja juoksimme vuorotellen jyrkänteen reunalta köydestä kiinni pitäen, niin että lopulta päädyimme puun toiselle puolelle. Ennen hyppyä tunne oli aina pelonsekainen; jos otteeni herpaantuu, köysi katkeaa tai kapulan kiinnitys pettää, putoan useamman metrin kivikkoon. Kaiken todennäköisyyden mukaan siinä vaiheessa olisi henki pois. En muista, että olisin kuitenkaan koskaan jättänyt hyppäämättä. Joka kerran jälkeen se oli helpompaa. Tunne olla ilmassa, kuin lentää, oli mahtava. Toivon, että pääsisin vielä takaisin tuolle saarelle.

Eilen jäädyin ihan täysin. Menimme kiertelemään erääseen naapurustoon, tarkoituksena jutella ihmisille ja jakaa kirjallisuutta. Yhtäkkiä tuntui kuin olisi ollut suuri kivenmurikka rinnassa. Hengittäminen oli vaikeaa, olo oli pelonsekainen ja halusin vain lähteä pois. Sinnittelin ryhmän mukana, mutta kokemus oli äärimmäisen epämiellyttävä. Mikä oli vikana? Yleensä rakastan jutella ihmisille, eikä minulla edes ole mitään hävittävää!

Illalla kysyin Jumalalta, miten Hän kestää työskennellä kanssani. Olen usein pelkuri, teen virheitä, enkä ole edes aina kuuliainen Hänelle. Herra antoi vastaukseksi ihan uuden merkityksen Jeesuksen vertauksesta viinipuusta ja sen oksista. Puun oksat eivät koskaan kasva vain suoraan ylös, valoon päin, vaan niistä tulee mutkikkaita. Silti, niin kauan kun ne ovat kiinni puussa, ne tuottavat hedelmää. Jumala ei oleta meidän olevan täydellisiä, mutta haluaa silti pitää meidät puussa kiinni.

Tänä aamuna kävin kovaa taistelua, koska en halunnut mennä takaisin. Jumala oli kuitenkin kanssani. Hän antoi Raamatunpaikkoja, puhui musiikin kautta ja rohkaisi. Hän toi mieleeni tuon muiston ja tajusin, että lopulta uskallan hypätä. Ja niin uskalsin. Kulttuuri täällä on niin erilainen. Ihmiset ovat uteliaita, vieraanvaraisia ja innokkaita keskustelemaan. Tulin takaisin taas monta muistoa ja kokemusta rikkaampana.

Kaikki tiet vievät Roomaan

Jumala on antanut minun nauttia yliluonnollisesta viisaudestaan viime päivinä. Taivaallinen viisaus on hienoa; ei tarvitse olla Nobel-palkittu ydinfyysikko voidakseen oivaltaa suuria asioita. Pitää vain osata kysyä oikeasta suunnasta.

Eilen illalla koin pakottavan tarpeen ystävältäni, olisiko hänellä minulle Raamatunpaikkaa luettavaksi (Jumala haluaa käyttää meitä työssään!). Hän rukoili hetken ja sai Jumalalta Galatalaiskirjeen kohdan, joka puhuu Hengestä ja lihasta. Erityisesti yksi jae kolahti:

Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan, ja siksi ette tee mitä tahtoisitte. Gal. 5:17

Jumala avasi minulle kokonaan uuden maailman tuosta jakeesta. Lihani estää minua olemasta se, kuka todella haluan olla. Inhoan noudattaa aikatauluja, koska tunnen niiden rajoittavan vapauttani. Olen aina selitellyt olevani niin spontaani luonne, etten millään vain pysty tekemään elämääni lukujärjestystä. Suunniteltu Tulevaisuus – viikolla opettajamme näytti oman aikataulun elämäänsä. Ensimmäinen ajatukseni oli; tuon täytyy olla vitsi, ei kukaan pysty elämään noin rajoittuneesti! Nyt kuitenkin tajusin suunnittelevani, mitä tavoitteita minun täytyy asettaa saavuttaakseni unelmani. Miten voin käyttää aikani niin, että voin alkaa katsoa menneisyyteeni tyytyväisenä? Mitä voin tehdä, etten vaikeina aikoina ajaudu ajattelemaan: Minulla ei ole mitään tavoiteltavaa elämässäni.

Tajusin unohtaneeni ottaa kalenterin mukaan Suomesta. Se todella harmittaa, koska olen täällä välillä ihan sekaisin päivistä! Oli kuitenkin jotain, mitä pystyin yön pikkutunneilla tekemään. Aloin kirjoittamaan listaa, mitä haluan tehdä ennen kuolemaani. Mitä kaikkea olen aina halunnut kokeilla, mutta syystä tai toisesta se on aina jäänyt? Mietin, mitä haluan saavuttaa elämässäni ja kuinka paljon aikaa minun on käytettävä siihen päivässä, kuukaudessa tai viikossa. Haluan esimerkiksi lukea Raamatun kokonaan ja oppia muistamaan jakeita ulkoa yhä enemmän. Se vaatii lukemista ja opettelemista päivittäin, tuntui se aina kivalta tai ei. Aamulla Jumala muistutti vielä 2. Korinttilaiskirjeen kohdasta (3:17):

Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus.

Kun seuraan Henkeä, joka on yhtä Jumalan kanssa, seuraan Jumalaa. Ja vain se takaa minulle täydellisen vapauden. Kuten toisella opetusviikolla kirjoitin muistiinpanoihini vapaudesta:

Joh 8:36, 2. Kor. 3:17, Gal. 5:13

Maailma määrittelee vapauden: Teen mitä tahdon, milloin tahdon.

Todellinen vapaus: Teen, mitä Jumala kutsuu minua tekemään.

The Illusionist – elokuvan lopussa on kohtaus, jossa poliisi saa ilmestyksen. Se paljastaa hänelle salaisen suunnitelman, jossa kaikki käy järkeen ja on yhteydessä. Ja miten hän riemuitseekaan etuoikeudesta olla tietoinen siitä! Tunnen samoin, vaikka en voikaan saada kuin pienen palasen Jumalan salaisuudesta. Se saa minut ylistämään Häntä yhä enemmän!

Kolikon kaksi puolta

Casting Crowns – Voice of Truth

Hieno kappale. Pidän etenkin kohdasta “astumaan ulos mukavuusalueeltani, tuntemattomaan valtakuntaan, jossa Jeesus on”. Tuohon on vangittu yksi suurimmista ongelmista elämässä. Sydämemme kaipaa tulla Hänen luokseen, mutta samaan aikaan kaikki meissä taistelee sitä vastaan. Rakastamme hyvää ruokaa, hauskanpitoa, tilipäiviä ja vastuuttomuutta. Vakuutamme kaiken, että saisimme elää huolettomasti. Välttelemme olemasta ehdottomasti jotakin mieltä, ettemme aiheuta erimielisyyksiä. Pakotamme hymyn kasvoillemme, koska emme halua menettää mainettamme. Keksimme tekosyitä, ettemme joutuisi myöntämään olleemme väärässä.

Noin äkkiseltään tuntuisi mukavalta olla Jumalan Poika. Puhua jatkuvasti mahtavasta Isästään, parantaa sairaita ja tehdä muita ihmetekoja, saada ihailijoita ja kävellä veden päällä. Siistiä! Raamatusta kuitenkin löytyy myös kääntöpuoli Jeesuksen elämälle. Kuinka moni meistä olisi valmis olemaan myös vihattu kaikkialla mihin menee (mukaan lukien oma kotikaupunki), viettämään 40 päivää erämaassa vihollisen kiusattavana, kulkea joka paikkaan tuhatpäinen kansanjoukko perässään, joutua koetelluksi kaikkiin mahdollisiin synteihin (ja olla lankeamatta), joutua ystävän pettämänä kidutetuksi ja lopulta syyttömänä ristiinnaulituksi.

Suurin osa kristityistä olisi valmis ottamaan Jumalan lapsena osakseen vain nuo hyvät asiat, minä mukaan lukien. Veli Yunin kirjaa Taivaallinen mies lukiessa päällimmäinen ajatus oli: Onneksi minun elämäni ei ole noin kamalaa. Jatkuvaa kidutusta, pakoilua ja vääryyttä! Kuitenkin lopussa olin inspiroitunut siitä, kuinka voimallisesti Jumala käytti häntä tarkoitukseensa, kuinka Hän ei lannistunut vankilassa, vaan otti ajan siellä tilaisuutena kertoa Jumalasta. Ja näitä lannistumattomia Jumalan palvelijoita on niin paljon muitakin!

Tiimimme ei varsinaisesti ole saanut lämmintä vastaanottoa täällä. Naapurit ovat jahdanneet palavan Raamatun kanssa ja yrittäneet päästä sisälle asuntoomme. Meitä on uhkailtu, olemme olleet tekemisissä poliisien kanssa (jotka olivat tosin mukavia) ja nimen Yeshua mainitseminen pyyhkii hymyn jokaisen tapaamamme ihmisen kasvoilta. Varmuuden vuoksi emme saa myöskään iltaisin poistua asunnostamme ilman miespuolisen tiimiläisen seuraa. Hengellinen sota on ollut vielä melkein pahempaa. Me teemme jotain, mitä vihollinen ei halua. Olen oppinut olemaan iloinen jokaisesta vastoinkäymisestä! Ne vetävät minua ja muita tiimiläisiä yhä lähemmäs Jumalaa! Ihailen ystävääni, joka ylistää Jumalaa jokaisesta saamastaan paniikkikohtauksesta.

Raamattu ei lupaa meille helppoa elämää, päinvastoin! Taisteluita, kidutusta, vainoa, kiusauksia, maineen menettämisen.. Lista on pitkä. Mutta Jumala on luvannut meille Hänen rauhansa. Jostain syystä emme usein vain ymmärrä, kuinka paljon tuo rauha pitää sisällään. Enemmän kuin mitä maailma voi koskaan tarjota.

Soololua

Haluan aina tietää missä olen menossa, mihin aikaan ja kenen kanssa. Välillä olen huomannut, että elämäni rakentuu suunnitelmille. Siihen mitä on tulossa.

Muutaman viime päivän aikana olen kuumeisesti yrittänyt selvittää, mitä teen koulun jälkeen. Tuntuu, että joulukuussa minut heitetään omaan veneeseen ja potkaistaan irti laiturista. Katsotaan, saanko tuulta purjeisiin vai jäänkö ajelehtimaan ilman päämäärää. Voin toki yrittää itsekin, mutta käsillä on ihan turha lähteä kauhomaan lisävauhtia valtamerellä.

Vaihtoehtoja on kaksi: Joko kiellän omat vaistoni ja luotan siihen, että Jumala ohjaa minut oikeaan paikkaan tai teen omat suunnitelmani tietäen, että ne eivät todennäköisesti tuota hedelmää.

Yhtäkkiä, keskellä tuskastuttavaa pohdintaa muistan jakeen Matteuksen evankeliumista: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” Olin suunnitelmissani unohtanut kaikkein tärkeimmän! Jeesuksen ja sen, kuinka lupasin seurata Häntä minne tahansa. Olin niin täynnä tulevaisuuttani, etten ymmärtänyt kuinka Hän halusi olla kanssani juuri nyt.

Etsiessäni edellistä Raamatunkohtaa, silmiini osui alleviivatut jakeet pari sivua myöhemmin: ”Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.”(Matt. 10:38-39)

Tässä alkaa olla paketti kasassa ja vastaus valmiina? Ärsyttää, kun Jumala aina opettaa minua näin viisaasti, on aina oikeassa, eikä lähde mukaan sooloiluuni..

Sodankäyntiä

Huhhuh, mitä viikkoja onkaan takana! Tiberiakseen tulon jälkeen olin yhtäkkiä todella väsynyt. Yli puolet vuorokauden tunneista meni kevyesti enemmän tai vähemmän nukkuessa. Lopun aikaa halusin vain olla rauhassa, mielellään puhumatta kenenkään kanssa. Tiimikaverit kävivät hermoille, välillä jopa ihan syyttä. Halusin kotiin. (Viikon jälkeen?!)

Mikä oli oikein vikana? Tuntui, että painin yksin samojen ongelmien kanssa jatkuvasti: oman epävarmuuteni, haavoittuvaisuuteni ja negatiivisten asenteitteni. Lopulta olin siinä pisteessä, että en edes halunnut taistella vihollisen valheita vastaan. En vain jaksanut. Vaikka tunnistin ne ja tiesin, etteivät ne olleet tosia.

Viime viikon maanantaina Jumala antoi minulle kuvan, jossa kapinoin Hänen rakkauttaan vastaan. Itkin, potkin ja huusin. Ajattelin, että käytökseni takia Hän sysäisi minut syrjään. Sen sijaan Hän vain kietoi minut tiukemmin läsnäoloonsa, rakkauteensa ja anteeksiantoonsa. Niin tiukasti, että antauduin. Se oli päinvastainen reaktio, mitä olin odottanut ja mihin olin tottunut. Hän taisteli vastaan vastakkaisessa hengessä ja se sai minut täysin aseettomaksi.

Lopulta olin niin umpisolmussa itseni kanssa, etten voinut muuta kuin pyytää tiimikavereitani rukoilemaan puolestani. Näytin heille haavoittuvaisuuteni. Sen sijaan, että he olisivat olleet vihaisia huonon käytökseni takia, he osoittivat minulle haluavansa tukea ja rukoilla. Mitä ikinä tuleekaan vastaan.

Tuon illan jälkeen tajusin todella, mitä tarkoittaa taistelu vastakkaisessa hengessä. Jumala sallii meille koettelemuksia ja taisteluita, jotta oppisimme tukeutumaan Häneen. Ymmärtäisimme, että Kaikkivaltias Jumala taistelee puolestamme, jos vain annamme Hänelle luvan tehdä niin.

Paikallistumista

Olimme eilen paikallisen seurakunnan nuorten aikuisen kokouksessa. Puhe oli hepreaksi ja pääpointteihin saatiin tulkkaus englanniksi, joten sanat jäivät hieman toiselle sijalle. Tunnelma oli kuitenkin melkein käsin kosketeltavan ihana; olimme seurakunnan johtajan sukkahssa, yli 30 nuorta aikuista, ylistäen Jeesuksen nimeä. Maassa, jossa tuon nimen mainitseminenkin saattaa aiheuttaa konflikteja. Yksi lauluista oli ”Sinussa on mun voimani”. Oli ihan mieletöntä kuulla laulettavan sitä ympärillään kolmella eri kielellä. Olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, kuinka Jumala on voimallinen rikkomaan rajat seurakuntien, kansojen ja kielten välillä Poikansa kautta. Ja se on niin mahtavaa!

Tänään aamulla Jumala näytti minulle yhden kauneimmista Raamatunjakeista:

Sana on lähellä sinua, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi, nimittäin se uskon sana, jota me julistamme.

Room: 10:8

Jeff Deyo - I Fear You

Jeff Deyo - I Fear You

Tämä kappale tiivistää asiat, joita olen käynyt läpi viimeisen viikon aikana. Vielä haen selvyyttä kirjoittaa niistä, mutta pystyn jo vähän tuskailultani näkemään, mitä Jumala työstää minussa..

Hyppyjä mukavuusalueelta

Parina viime päivinä olen kamppaillut omien asenteitteni kanssa; lyhyesti sanottuna olosuhteet eivät ole yhtään sellaiset, kuin olen tottunut niiden olevan Suomessa. On ollut helppoa vain laittaa musiikki soimaan, sulkea silmänsä ja unohtaa kaikki ympärillä oleva. Tajusin kuitenkin, ettei se toimi koko kuukautta, jonka vietämme Tiberiaksessa. Eilen oli itse asiassa ensimmäinen päivä, jolloin olisin halunnut lähteä kotiin.

Keskiviikkona näin yhden elämäni upeimmista auringonlaskuista Tel Avivissa. Kävimme tänään katsomassa sanoinkuvaamattoman kaunista valoshowta Galiea-järven rannalla. Myös talon katolta avautuu mahtava maisema. Sekä päivällä, että yöllä. Ehkä näkymä asunnossa ei ole mitenkään loistelias, mutta tajusin Jumalan haluavan minun katsovan seinien läpi.

Joskus Jumala haluaa meidän astuvan ulos omista ongelmistamme, ulos meitä vallitsevista olosuhteista. Näkemään jotain mahtavaa, mitä emme ole aiemmin huomanneet. Koska maailmassa tulee aina olemaan hyviä ja huonoja asioita, miksi emme keskittyisi ennemmin hyviin.

Tässä jotain uutta, mitä olen oppinut. Tälläkin kertaa se oli vaikeaa! Muuttuvatko prosessit koskaan helpommaksi?

Vapaaehtoistyötä Tel Avivissa

Olemme työskennelleet nyt kaksi päivää eri seurakunnissa ja auttaneet järjestämään ruoka- ja vaateapua sitä tarvitseville. Sen lisäksi, miten tärkeä meidän panoksemme on ollut järjestäjille ja apua tarvitseville, olen tajunnut, kuinka paljon itse olen saanut nauttia työstä. On vain niin palkitsevaa nähdä ne onnelliset ilmeet, kun asettaa lautasen eteen ja hymyilee. Jesaja 58:7-9 kuvaa niin täydellisesti, mitä todellinen lähimmäisenrakkaus voi saada aikaan:

murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.  Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi.  Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: "Tässä minä olen."

Olemme jutelleet ihmisten kanssa täällä hostellilla. Osa heistä on ollut ihmeissään, miksi olemme valmiita maksamaan omat kulumme siitä, että saamme tehdä vapaaehtoistyötä täällä. Eräs meistä kertoi yhdeksi syistä sen, kuinka se kasvattaa meidän luonnettamme enemmän Kristuksen kaltaiseksi. Pari saksalaiskaveria olivat jopa niin inspiroituneita, että aikoivat kirjoittaa meistä blogiinsa. Lisäksi olemme mahdollisuuksien mukaan soittaneet hengellistä musiikkia oleskelutiloissa.

Ajatuksia Israelin maaperältä

Lentomatkat Riikaan ja Tel Aviviin sujuivat hyvin. Lentokentissä on jotain todella kiehtovaa. Paljon eri kieliä ja kulttuureita, vaikka lentokentät näyttävät loppujen lopuksi kaikki aika samalta. Ehkä myös se tunne, kun on rinkka selässä, passi kädessä ja voisi periaatteessa suunnata minne tahansa päin maailmaa. Seuraan myös aina muita ihmisiä; mistähän tuo on tulossa, mikähän tuon tarina on, mistähän tuo on kotoisin.. Elämäntarinat ovat mielenkiintoisia. Voin vain kuvitella Jumalan suuren kirjaston, jossa on meidän kaikkien elämänkertakirjamme. Olisi upeaa päästä sinne tutkimaan.

Yövyimme Tel Avivin lentokentällä ja todellisuudessa olen aika yllättynyt siitä, miten hyvin siellä pystyi nukkumaan. Meluisa terminaali, kova kivilattia ja jo aikoja sitten loppuneet eväät. Tajusin, kuinka vähän ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen ja tyytyväinen. 

Lentokentän luksusoloista huolimatta käytän tämän päivän lepäämiseen. Ohjelmassa on päiväunien lisäksi John ja Stasi Eldredgen Valloittava salaisuus. En koskaan uskonut lukevani kirjaa, jossa on vaaleanpunaiset ruusukannet. Luulen kuitenkin, että Jumala haluaa kertoa minulle asioita tuon kirjan kautta. Ehkä tarvitsen elämääni vähän vaaleanpunaista ruusuperspektiiviä kaiken sotakirjallisuuden ja kriittisyyden jälkeen. Kuka tietää..

Lähtötunnelmia

Vihdoinkin! Koko kesän etsin keltaisia saappaita. Eilen, päivää ennen Israeliin lähtöä ne vihdoin löytyivät. Saappaat ovat lähinnä minua itseäni varten, eihän nyt kumisaappailla tee mitään missään muualla kuin sateisessa Suomessa…

Joka tapauksessa tuntuu hassulta, että saappaat löytyivät juuri eilen. Samalla reissulla kävimme myös kysymässä eläinkaupasta hiirenloukkuja, koska eräs yhteyshenkilömme Israelista pyysi tuomaan niitä. Ei kuulemma ollut.. Ylipäätään helsinkiläiset vain nyrpistelivät nenäänsä kun kyselimme loukkuja sieltä sun täältä. Pääkaupunkiseudullahan ei tunnetusti ole rotta(hiiri)ongelmaa, onhan citykaneissa jo ihan tarpeeksi haastetta. Onneksi ei sentään tarvitse enää pillipiipareita apuun soitella.

Tänään siis nokka kohti Israelia. Tunnelmat ovat jännittyneet, mutta sitäkin innostuneemmat. Monenlaista puuhaa tässä on ollutkin. Toinen tiimin johtajista haki passinsa eilen aamulla ja eräs tiimiläinen kävi vielä ostamassa rinkan vain muutama tunti ennen lentoa. Muuten valmistelut ovat sujuneet hyvin.

 Eilen uutisissa on ollut jotain YK:n kokouksesta ja Palestiinan jäsenhakemuksesta. Pyydänkin rukouksia, että kaikki menisi hyvin Israelissa, eikä mitään levottomuuksia tulisi.

Aktioperhe Perheniemessä

Vietimme kesällä viikon Perheniemessä ja nyt muutaman päivän lisää. Paikka on todella ihana, varsinkin puutarha. Täällä kasvatetaan yrttejä ja hedelmiä, joista osasta en ole ikinä kuullutkaan. Saimme auttaa henkilökuntaa opiston töissä. Paras palkka, mitä saatoimme saada, oli nähdä kuinka paljon apumme merkitsi heille.

Opiskelukaverini Elina Lehtorinne ottaa mahtavia kuvia, joita toivottavasti saan laitella lisää tänne. Olen itse surkean laiska ottamaan kuvia, koska haluan mieluummin olla aina kaikessa mukana. Onneksi on tuollaisiakin ystäviä.

Jumala on todella siunannut täällä olomme. Eilen illalla kuitenkin nousi ajatuksia pintaan odotuksista. Olen yrittänyt välttyä odottamasta aktiolta yhtään mitään. Olen kamppaillut ajatuksen kanssa, mitä voin odottaa Jumalalta, itseltäni ja muilta. Pelkään pettyä, jos odotukseni eivät toteudu, mutta toisaalta haluan päämäärän, jota tavoitella.

Seuraava askel on taas (hyvin vähän) lähempänä Israelia. Suuntaamme Helsinkiin. Osa tiimiä lentää perjantaina Tel Aviviin ja me loput seuraamme lauantaina perässä.

Ready, steady, GO!

Viime viikolla yksi aamu kuivatessani hiuksia pää alaspäin, todellisuus löi yhtäkkiä päin naamaa; asun hotellissa. On aika luksusta tulla joka aamu valmiille aamupalalle. Ja lounaalle. Ja useimmiten myös valmiille päivälliselle. Olemme saunoneet amerikkalaisystäväni kanssa puusaunassa jokaisena kolmena iltana ennen lähtöä. Tulen todella kaipaamaan Ruurikkalaa. Enkä vain tätä paikkaa, vaan ennen kaikkea ihmisiä. Perjantaina oli niin vaikea hyvästellä Keniaan lähteviä ”perheenjäseniä”, joita ei näe kolmeen kuukauteen. Koti on siellä missä sydän on.

Aika kääntää taas uusi sivu.

Osa 3: Outreach

Nyt se sitten alkaa! Aktio nimittäin. Viikonlopun pakkauspuuhat huipentuivat alle 17 kiloa painaviin matkatavaroihin (mikä oli kaikenvaraltapakkaajalta ihan huikea saavutus). Matkasuunnitelmista tiedän tähän mennessä aika vähän, mutta onneksi Jumala on opettanut elämään hetki kerrallaan. En siis ole kovinkaan kauhuissani. Joka tapauksessa tarkoitus on kuitenkin suunnata Perheniemeen pariksi päiväksi (autetaan ilmeisesti jossain remontissa?) ja keskiviikkona Helsinkiin. Lento Israeliin lähtee lauantaina iltapäivällä. Vietämme ensimmäisen viikon Tel Avivissa jonkinlaisessa hostellissa. Katsotaan mitä siitä tulee..

Ruurikkala kiittää ja kuittaa. Seuraavat postaukset tulevatkin sitten matkalta.

Aamun oppitunti

Aamullinen keskustelu keittiössä hyvän ystäväni kanssa:

M tarjoaa porkkanaa lautaselta E:lle, joka mutustaa vaahtokarkkeja.

M: Haluatko syödä tän viimesen, että saan lautasen pesuun?

E: Ei kiitti, mä paastoon.

M heittää porkkanan pois ja vie lautasen pesuun. Keskustelu päättyy, kun molemmat poistuvat eri suuntaan.

Kaaapuum. Sieltä se tulee; Tuomion henki. Miksi E syö vaahtokarkkeja paastotessa? Ja aamupala maistui myös siitä huolimatta. Mikä paasto tuo oikein on?

Kohta ymmärrys seuraa perässä ja tajuan oman asenteeni. Miksi reagoin ensimmäisenä tuomitsemalla E:n valintoja, huolimatta siitä, että pidän E:a roolimallinani? On niin helppoa lähteä heittämään se kuuluisa ensimmäinen kivi. Joko ajatuksissa tai sanoissa. Mitähän Raamattu tästä sanoo:

"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Matt 7:1

"Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. Luuk. 6:37

Älkää tuomitko sen mukaan, miltä asia päältä katsoen näyttää, vaan tuomitkaa oikein." Joh. 7:24

Joka syö kaikkea, älköön halveksiko sitä joka ei syö, ja joka taas ei syö kaikkea, älköön tuomitko sitä joka syö. Onhan Jumala ottanut omakseen hänetkin.  Room. 14:3

Älkäämme siis enää tuomitko toisiamme. Katsokaa sen sijaan, ettette saata veljeänne kompastumaan ja kaatumaan. Room. 14:13

Älkää siis tuomitko ennenaikaisesti, ennen kuin Herra tulee. Hän valaisee pimeyden kätköt ja tuo esiin sydänten ajatukset, ja silloin itse kukin saa kiitoksen Jumalalta. 1. Kor. 4:5

Eivät vaikuta mitenkään ystävällisiltä tai vaihtoehtoisilta pyynnöiltä? Uusia asioita voi oppia jo ennen yhdeksää aamulla. Tässä todiste, miten DTS opettaa.

Ruohonleikkureita ja muita mörköjä

Maanantaisin ja torstaisin lounaan jälkeen kaikki keskittyvät pitämään huolta keskuksen siisteydestä, joka käytännössä tarkoittaa kaikkea imuroinnista kasvimaanhoitoon. Viime viikolla leikkasin nurmikkoa. En ole ollut kovin innoissani hommasta, koska pelkään, että romutan leikkurin tai itseni. Itse asiassa olen aika jänishousu. Pelkään milloin mitäkin. Joskus se on jopa ihan mukavaa, kun saa suojelua ja huomiota. Kukapa nainen ei sellaisesta pitäisi?

Tällä kertaa kuitenkaan voinut kieltäytyä leikkaamasta rinteitä, joita olen tähän asti vältellyt todennäköisesti taitavammin kuin kuolleita hiiriä (minkä ei luulisi olevan helppoa vanhoissa rakennuksissa). Joka tapauksessa pelkäsin niin paljon, että jokaisen sivun jälkeen pysäytin leikkurin ja itkin hysteerisenä pelosta ja vihasta. Miksei kukaan suojellut minua näiltä tunteilta? Miksi joku laittaa minut tekemään jotain sellaista, mitä pelkään?

Hetken päästä Jumala kuitenkin puhui minulle, etten voi luottaa ihmisten pitävän minusta huolta. Ei keneltäkään yksinkertaisesti voi vaatia niin paljoa. Ja vaatimalla sitä olen tähän mennessä jo pilannut ainakin yhden ihmissuhteen.  Ainoa, jonka huolenpitoon voin todella luottaa, on Jumala. Hän on Sanassaan luvannut pitää minusta huolen, eikä Hän koskaan petä lupauksiaan. Hänen rakkautensa karkottaa kaiken pelon. Tajusin, että olen vihdoin valmis luovuttamaan oikeuden turvallisuuden tunteeseen Hänelle. Helppoa se ei ollut, mutta todella kannatti.

Samana iltana kävellessäsi yksin rantasaunalle keskityin ensimmäistä kertaa elämässäni pelkäämiseen sijaan juttelemaan Jumalalle kuinka kaunis tähtitaivas on.

Leipää ja muita viihdykkeitä

Parina viime päivänä olen tuntenut oloni todella turhautuneeksi. Koko ajan on ollut ihmisiä ympärillä, mutta silti olo on ollut tarkoitukseton ja yksinäinen. Juttelin asiasta hyvän ystäväni kanssa. Hän sanoi, että omalla kohdallaan yksinäisyyden tunne kertoo siitä, että Jumala haluaan hänen viettävän enemmän aikaa kanssaan. Viisas ajatus. Mietin, että tuollaisen periaatteen luulisi löytyvän myös Raamatusta.

Seuraavana aamuna Jumala avasi minulle Raamatusta kohdan Joh. 6:35, joka puhuu hengen ravinnosta:

Jeesus sanoi: "Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.

Meillä kaikilla on/on ollut jano, jonka vain Jeesus voi todella sammuttaa. Tokihan voi yrittää muillakin keinoin, mutta omasta kokemuksesta voin kertoa sen tapahtuvan aika huonolla menestyksellä. Tuossa kohdassa ei turhaan puhuta myös nälästä, jonka voi sammuttaa vain tulemalla Jeesuksen luo; viettämällä aikaa Hänen kanssaan.

Uskon, että voimme jollain tapaa valita, kuinka lähellä haluamme kulkea Jumalaa. Kuinka paljon haluamme itsestämme ja elämästämme Hänelle uhrata? Fakta kuitenkin on, että Hän on luonut meidät täydelliseen yhteyteen kanssaan ja vain se yhteys voi taata meille täyden tyytyväisyyden.

Se, mitä ystäväni sanoi, todellakin käy järkeen. Olen onnellinen, että Jumala halusi vahvistaa sen vielä Sanansa kautta.

Menestyksen mitta

Lapset, mikä loppumaton vertailun kohde. Kristityt ovat jo päässeet yli tarpeesta kehuskella uudella talolla tai autolla, koska niitähän nyt ei kuitenkaan voi ottaa taivaaseen mukaan. Omat lapset ovat kuitenkin sitten toinen juttu, koska ne toivottavasti seuraavat aikanaan perässä.

Minä olen periaatteessa loistava esimerkki siitä, millainen käytös ei ole erityisen suotavaa, jos vanhemmat aikovat loistaa kahvipöytäkeskustelussa sunnuntaikokouksen jälkeen; astellaan lukion jälkeen heselle töihin (joka on sinänsä tosi kiva paikka, mutta ei todellakaan vanhempien rankingissa kovin korkealla), muistetaan vaihtaa työpaikkaa tarpeeksi usein, ettei vaan saa ylennystä. Sitten parin vuoden jälkeen haudataan turhat haaveet lapsenlapsista ja muutetaan kotiin vanhempien riemuksi ja riesaksi. Siinä vaiheessa on kuitenkin jo hyvä miettiä, mitä haluaa tehdä aikuisena (ainakin yrittää, että saa jatkossakin nauttia ilmaisista ruokapöydän antimista) ja päätyä kuitenkin kalliiseen kouluun, jonka järjestää YWAM, jossa työntekijät saavat maksaa siitä, että saavat tehdä töitä ja josta ei todellisuudessa edes valmistu mihinkään ammattiin.

Tämän jälkeen olen hyvin onnellinen siitä, että minulla on myös sisaruksia, etteivät vanhempani joudu kovin suuren nöyryytyksen kohteeksi noissa keskusteluissa..

No, mutta itseironia sikseen, oli minulla oikeasti jotain asiaakin. Ovathan nuo toki arvostettavia ominaisuuksia, mutta minun vanhempani saavat olla tyttärestään ylpeitä jollain ihan muilla tavoin..

Vertailu on turhaa. Ensinnäkin se aiheuttaa vain kateutta ihmisten kesken. Kateus taas.. Tarvitseeko siitä sanoa yhtään mitään? Tuloksia voi seurata päivän otsikoista..

Toiseksi, emme ikinä saa aikaan sellaisia standardeja, joilla pystyisimme vertailemaan kokonaisvaltaisesti ihmistä. Itse asiassa juttelimme tästä aiheesta ystäväni kanssa viime viikolla; yritäpä verrata kiveä ja kanaa keskenään.

Kuten YWAM:in Facebook-sivulla asia hienosti ilmaistiin: Todellinen menestys on sitä, että on kuuliainen Jumalalle. Taivaassa on ihan se ja sama kirjoititko seitsemän laudaturia, pääsitkö Idolsin finaaliin tai olitko presidentti vai perusduunari..

Rekrytointia

Seuraavaa inspiraatiota odotellessa saatte nauttia hyvästä musiikista vielä mahtavammalla sanomalla (Room. 1:16).

Meidät on kutsuttu julistamaan evankeliumia kaikille. Ei tarvitse lähteä kuin ruokakauppaan, voidakseen kertoa siitä ihmeellisestä Jumalasta, joka haluaa henkilökohtaisen suhteen meidän jokaisen kanssa. "Herra, miten voin olla työssäsi mukana tänään?" Uskon, että suurimmat seikkailut elämässä lähtevät juuri tuosta kysymyksestä. Varmasti Jumalan olisi paljon helpompaa ratkaista kaikki maailman ongelmat itse, mutta Hän on valinnut toimia meidän kauttamme. Hän on antanut meille tarkoituksen ja tehtävän, joten miksi mekin emme valitsisi tehdä työtä Hänen kanssaan? Ai niin joo, se saattaa olla pelottavaa, saattaa joutua ulos omalta mukavuusalueeltaan ja mikä pahinta, saattaisi oppia jotain uutta itsestään, Jumalasta tai muista ihmisistä! Puhumattakaan siitä, että se voisi olla hauskaa..

Mitä paremmin tutustun Jumalaan, sitä enemmän haluan kertoa Hänestä muille! Kyse ei ole siitä, että olisin velvollinen tekemään niin, vaan siitä, että haluan saada muutkin osalliseksi siitä kaikesta upeasta, mitä itselläni on. Ja sen kuvailemiseen eivät sanat tule ikinä riittämään, mutta aion kuitenkin yrittää.

Outreach-palapelin uusi ulottuvuus

Huh huh, mitä kaikkea on taas tapahtunut muutamassa päivässä! Sen lisäksi, että opetus on ollut mahtavaa (josta varmaan myöhemmin lisää loppuviikosta kun ehdin niin pitkälle, että oikeasti ehtisin prosessoida asioita päivittääkseni ajatuksiani tänne asti) on myös tapahtunut paljon muuta suurta!

Tällä viikolla olen yrittänyt järjestellä raha-asioita ulkomaanaktiota varten. Jostain syystä, vaikka tilanne ulkopuolisen silmin näytti aika toivottamalta, itsellä oli totaalinen rauha kaiken suhteen ja koinkin, että minun täytyy vain ennemmin keskittyä rukoilemaan ja ylistämään, kuin murehtimaan.

Eilen Malesia/Indonesia- tiimimme kutsuttiin koolle henkilökunnan kanssa. Vaikutti vakavalta ja sitä se tavallaan olikin. Toinen tiimimme johtajista oli loukannut jalkansa edellisellä viikolla ja parantuminen aktioon mennessä ei ollut varmaa, toisella oli taas muita esteitä. Pitkään rukoiltuaan he olivat päättäneet, että tiimimme lähtee Israeliin, jonne lähtijöitä ei ollut alun perin kuin muutama.

Muutaman minuutin shokin jälkeen sain koottua ajatukseni. Ymmärsin, että Jumala oli minulle antanut merkkiä näyssä tästä, mutta olin silloin sen tulkinnut vain oman ymmärrykseni mukaan. Muutenkin päivän aikana kaikki tuntui vain loksahtavan paikoilleen kaikilla matkan osa-alueilla. Rahat halvempiin lentolippuihin järjestyivät uskomattomalla tavalla, kun sain tukijoita yllättäviltä tahoilta.

Reilun kuukauden päästä suunnataan siis lentokoneen nokka kohti Tel Avivia. Tunnelmat tulevaa aktiota kohtaan on innostuneita. Mahtavaa päästä tutustumaan Israeliin 9 viikoksi! Tällä hetkellä tarkemmat suunnitelmat ohjelman suhteen ovat vielä auki, mutta nekin tulevat varmasti selviämään kuten Psalmissa 139 nerokkaasti todetaan:

17 Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! 18 Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.

Tälläkään kertaa Jumala ei pettänyt luottamustani.

Äidin ja tyttären suosikki

Mahtava viikko meneillään, aiheena suunniteltu tulevaisuus! Odotan innolla, että ehdin päivittää aiheesta! Jumala on niin hyvä! <3

Aikalisä

Aika on mennyt ihan mielettömän nopeasti. Kaksi kuukautta on nyt paahdettu Evijärvellä ja ”vähän” sen ympäristössäkin. Viime opetusviikko oli poikkeuksellisesti Perheniemessä Lahden lähellä, josta suuntasimme Keski-Suomeen. Intensiivinen opetus ja kertyneet kilometrit ovat vaatineet veronsa. Jumala muistutti viime viikolla, kuinka tärkeää on pitää yllä suhdetta Hänen kanssaan, vaikka tekemistä ympärillä olisikin paljon. Kun muu porukka on tällä viikolla Arkki-leirillä, minä suuntasin Pohjois-Pohjanmaalle. Muutama päivä vanhempien nurkissa ilman mitään erityistä tekemistä tuli tarpeeseen. Käytin ajan lueskellen, rukoillen ja ylistäen Jumalaa. Loistavaa.

Olen jo jollain tapaa sisäistänyt kuinka paljon ”työtä” Jumalan lähellä kulkeminen vaatii. Se oli asia, mitä eniten pelkäsin ennen uskoontuloani. Tiesin jo jollain tasolla, että Hän haluaa minulta täyttä omistautumista. Ajattelin, että ”uskovana” oleminen on tylsää (tämä harhakuvitelma lienee aika monella). Se, jonka Jumala on tylsä, ei varmasti ole tutustunut samaan elävään Jumalaan, josta Raamattu puhuu.

Hassua, että ajauduin muistelemaan tätä juuri tänään, kun tuosta elämäni tärkeimmästä päätöksestä on kuulunut tasan 10 kuukautta! Voin kyllä valehtelematta sanoa, että tuo aika on ollut elämässäni haastavinta, mahtavinta, itkuisinta, onnellisinta, opettavaisinta, turvallisinta, mutta ennen kaikkea mielenkiintoisinta tähän mennessä (listaa olisi voinut jatkaa loputtomiin, mutta yritän pysytellä hyvän maun rajoissa). Herra tietää tarkalleen, mitä haasteita juuri minun luonteeni tarvitsee. Hän on mahtava!!

Välillä on raskaita aikoja. Päiviä jolloin tuntuu, että Taivaallinen Isä on kaukana. Hetkiä jolloin ajattelee, ettei Jumala kuule minua, vaikka kuinka huudan. Mutta ne ovat vain tunteita, eivät koko totuus. Silti en tiedä mitään parempaa kuin olla Hänen lapsensa. Jeesuksen seuraaminen on kaiken työn ja tuskan arvoista. Joka ikinen hetki.