Matkaraportti

Anteeksi! 

Olen päivittänyt blogia viimeksi heinäkuun alussa, mutta keltaiset saappaat eivät ole olleet hiljaa. Oikeastaan päinvastoin! Kesä on kulunut kuvankauniissa Ruurikkalassa. Jotakin roolistani täällä kertoo se, että parin päivän tuntemisen jälkeen eräs Summer-DTS:n oppilaista totesi: ”Ku sä oot tuollanen äitihahmo!” Asian omaksumisessa kesti minun temperamentillani hetki jos toinenkin, mutta Jumala näytti Sanansa kautta ja käytännössä kaiken olevan vain osa Hänen hyvää suunnitelmaansa. Välillä meidän ajattelussamme rajoittuneiden ihmisten on vaikeaa ymmärtää olevamme niin paljon enemmän kuin pelkästään se, mitä teemme.

Kesän projektina oli myös paikallisen helluntaiseurakunnan lastenleiri, jossa olin lapsityöntekijän avustajana raamiksilla ja vähän muussakin. Häntä seuratessani opin paljon, en pelkästään lapsityöstä vaan myös Jeesuksen seuraamisesta elämässä. Kaiken kaikkiaan leiri oli mahtava kokemus, jossa sain oppia paljon Jumalan suuruudesta ja rakkaudesta.

Hain keväällä opiskelemaan sosionomiksi tarkoituksenani muuttaa syksyllä Ouluun. Jumalan suunnitelmat olivat kuitenkin toiset. Heinäkuun alussa kirje opiskelupaikasta sekoitti suunnitelmani pahasti. Oulun sijaan kutsu tuli Ylivieskaan, jonne olin ajatellut hakevani vain vitsillä ja pääsykokeet psykologisine testeineen kävin tekaisemassa vasemmalla kädellä. Oli suorastaan ihme, että pääsin sisään.

Koin kuitenkin, että tuo kirje otti minulta pois kaiken mistä olin haaveillut. Näin Jumalan valmistaneen minua tuohon uutiseen, mutta pettymyksestä jaloilleni pääseminen tuntui kestävän ikuisuuden. Istuessani neljän seinän sisällä yritin kertoa itselleni Jumalan hyvästä tahdosta ja täydellisistä suunnitelmista. Se oli vaikeaa. Sen sijaan, että Jumala olisi antanut minun selvitä yksin kaikesta Hän lähetti uuden ihmisen elämääni. Juuri sillä hetkellä kun vähiten osasin odottaa, ihastuin erääseen poikaan seurakunnan toiminnassa. Kuluneet pari viikkoa ovat menneet tutustuessa ja rukoillessa Jumalan johdatusta suhteelle. Odotan innolla, mitä tulee tapahtumaan. Uskomatonta, kuinka paljon voikaan tapahtua lyhyessä ajassa!

Nyt näen taas Jumalan suunnitelmat. Näinhän kaiken pitikin mennä. Koska pääsuunnittelija kantaa aina vastuun työstään, on helppoa jättää vastuu itsestään ja omasta elämästään kaikkivaltiaalle Luojalle.  Siinä vaiheessa kun kaikki tuntuu menevän pieleen, voi sanoa: ”Isä, mä en jaksa enää!” Millainen isä kieltäisi avun lapseltaan, joka tulee itkien tämän luokse? Ei minun ainakaan.

Luovutusvoitto

Aina asiat eivät mene kuten toivoisi. Sitten tulee pettymys. Voi tuijottaa pari päivää seinään ja velloa syvissä vesissä. Miettiä, kuka on aina oikeassa ja keksii parhaat suunnitelmat. Väittää viimeiseen asti, että "olisinhan minä itsekin.. miksi ei?" Kun on mököttänyt tarpeeksi, voi todeta olleensa väärässä ja pyytää anteeksi.

Ennen olisin sanonut vastoinkäymisten olevan vain huonoa tuuria. Vailla tarkoitusta, tekemässä minut onnettomaksi. Jos motiivinani uskoa Jumalaan olisi pääsy taivaaseen, olisin siirtänyt päätöstäni viimeiseen asti. Kuvitelmat täydellisestä uskovasta ja helposta elämästä karisevat edelleen joka päivä. Silti en vaihtaisi niistä yhtäkään pois. Pääsykokeiden psykologisissa testeissä pyydettiin jatkamaan lausetta: "Pelkään eniten.." Tajusin riemuiten, että voin kirjoittaa rehellisesti etten pelkää mitään. Mikään pelko ei ole suurempi kuin Jumalani. Tarvitsen Häntä enemmän kuin mitään muuta.

Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa. Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen. Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.
(Room. 5:1-5)