Eilen jäädyin ihan täysin. Menimme kiertelemään erääseen naapurustoon, tarkoituksena jutella ihmisille ja jakaa kirjallisuutta. Yhtäkkiä tuntui kuin olisi ollut suuri kivenmurikka rinnassa. Hengittäminen oli vaikeaa, olo oli pelonsekainen ja halusin vain lähteä pois. Sinnittelin ryhmän mukana, mutta kokemus oli äärimmäisen epämiellyttävä. Mikä oli vikana? Yleensä rakastan jutella ihmisille, eikä minulla edes ole mitään hävittävää!
Illalla kysyin Jumalalta, miten Hän kestää työskennellä kanssani. Olen usein pelkuri, teen virheitä, enkä ole edes aina kuuliainen Hänelle. Herra antoi vastaukseksi ihan uuden merkityksen Jeesuksen vertauksesta viinipuusta ja sen oksista. Puun oksat eivät koskaan kasva vain suoraan ylös, valoon päin, vaan niistä tulee mutkikkaita. Silti, niin kauan kun ne ovat kiinni puussa, ne tuottavat hedelmää. Jumala ei oleta meidän olevan täydellisiä, mutta haluaa silti pitää meidät puussa kiinni.
Tänä aamuna kävin kovaa taistelua, koska en halunnut mennä takaisin. Jumala oli kuitenkin kanssani. Hän antoi Raamatunpaikkoja, puhui musiikin kautta ja rohkaisi. Hän toi mieleeni tuon muiston ja tajusin, että lopulta uskallan hypätä. Ja niin uskalsin. Kulttuuri täällä on niin erilainen. Ihmiset ovat uteliaita, vieraanvaraisia ja innokkaita keskustelemaan. Tulin takaisin taas monta muistoa ja kokemusta rikkaampana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti