Kävelevä mainos

Taas on se aika vuodesta kun Karavaanareiden uudet jaksot alkavat pyöriä telkkarissa. Se onkin lähes ainoa sarja (jääkiekon lisäksi), jota ehtii seuraamaan. Vilahtipa eilisen jaksossa myös oma koti. Pääset katsomaan jaksot tästä. Edelleenkään en lupaa laatutakuuta muiden jaksossa esiintyvien puolesta.

Poikien jutut saavat miettimään, millaisen kuvan annamme itsestämme muille. Etenkin heillä on suuri vastuu sanoistaan ja teoistaan, kun ihmiset kerääntyvät televisioidensa ääreen katsomaan, mitä on helluintailaisuus. Luin eilen illalla John Burken kirjaa Täydelliset älkööt vaivautuko (2009 Päivä Osakeyhtiö) ja tajusin, etten itse ainakaan valitusteni ja asenteitteni kanssa ole aina ollut edes kohtalainen esimerkki kristitystä. Ennen kaikkea oman käytökseni muita kohtaan tulisi olla rakastavaa. Sen jo pelkästään tulisi kertoa tarpeeksi Hänestä, jota edustan. Vaimo kertoo paljon miehestään edes mainitsematta tätä. Kuten Eliaskin sanoi, kristityillä on maailman paras tuote, mutta huonoin markkinointi.

Minä olen kävelevä mainos! Olen ehkä ainoa Raamattu, jota jotkut elämässään lukevat! Tuon vastuun tajuaminen tuntui musertavalta. Mutta kun epäonnistun, armo ottaa minut kiinni. Isäni asentaa pyörääni apurattaat ja kulkee vierellä ojeita antaen.

Perinteet kunniaan

Seurakunta on jakautunut kahtia, nuoriin ja vanhoihin. Vanhat ovat konservatiivisia, tylsiä ja jumittuneita tapoihinsa, jotka ovat perua heidän nuoruudestaan. He laulavat vain hengellisen laulukirjan lauluja ja nostavat metelin, jos jotain nykyajan hömpötyksiä yritetään ajaa läpi seurakunnan kokouksissa. Nuoret taas ovat vastuuntunnottomia, omaavat aivan liian liberaalit arvot eivätkä kunnioita muiden mielipiteitä. He soittavat kissan rääkkäykseltä kuulostavaa musiikkiaan liian kovalla ja tekevät kaiken uhallakin toisin kuin vanhempansa.

Ei ihme, että seurakunnissakin yhteistyö vanhojen ja nuorten välillä usein takkuaa. Kumpikaan sukupolvi ei kunnioita toista niin paljon, että vaivautuisi edes yrittämään yhteistyötä. Jostain kumman syystä nuo vanhat kuitenkin jatkuvasti puhuvat ylpeinä lapsistaan ja lapsenlapsistaan, ottavat kunnian heidän menestyksestään. Ovathan he kovalla työllä sukuansa jatkaneet. Nuorten keskuudessa taas mummun tekemät villasukat ovat kestomuodin huippukärkeä ja vaikka kavereille totuutta ei välttämättä kerrotakaan, harva vaihtaisi pois joulun vanhempiensa kanssa.

Sodanjälkeisessä Suomessa mahdollisuudet lisääntyivät. Sukutila ei välttämättä enää työllistänytkään perheen nuorempaa polvea, vaan työhön saatettiin lähteä toiseen kaupunkiin. Tuo oli kiehtova vaihtoehto varsinkin niille, jotka halusivat rakentaa itse tulevaisuutensa ja asemansa yhteiskunnassa. He halusivat tehdä jotain muuta kuin vanhempansa. Teollistuva Suomi tarvitsi yhä vähemmän käsityöläisiä ja enemmän työntekijöitä. Siihen oli mukauduttava silläkin uhalla, että sukupolvia kestänyt käsityöperinne katkeaisi.

Miksi ihmeessä jauhan Suomen historiasta? Uskon siitä löytyvän ratkaisun ongelmaamme. Voimme rakentaa tulevaisuuttamme vain ymmärtämällä historiaamme. Seurakunnissa vanhat eivät halua luopua asemastaan, koska eivät yksinkertaisesti luota siihen, että nuoret jatkavat perinteitä. He eivät usko, että nuoremmat osaisivat tehdä kaiken yhtä hyvin kuin he itse. Siinä vanhemmat ovat oikeassa. Kuinka se olisikaan mahdollista, jos kukaan ei opeta heitä? Voiko nuoria syyttää siitä, että he keksivät itselleen tavan selvitä?

Me emme halua rakentaa seurakuntaamme uudestaan jokaisen sukupolven aikana. Tulta ei tarvitse keksiä montaa kertaa, jos isä näyttää pojalleen kuinka se tehdään. Vain oppimalla historiastamme, voimme jatkaa työtä siitä, mihin vanhempamme ovat jääneet. Seurakunnat tarvitsevat mestareita, joilla on vuosikymmenten kokemus työstään! Mutta mestarit tarvitsevat oppipoikia, joille jakaa viisautensa estääkseen sitä katoamasta. Kun mestari on itse vastuussa oppilaansa kouluttamisesta, ennen pitkää syntyy luottamus siihen, että tämä pärjää ja osaa jatkaa perinnettä. Mestari voi lopulta keskittyä ylpeänä seuraamaan oppipoikansa menestystä.

Jeesus tiesi, ettei Hän tule olemaan maan päällä ikuisesti. Hän näki, kuinka kipeästi laumansa tarvitsi paimenia. Hän pyysi niitä Isältään ja lähetti matkaan kaksitoista opetuslastaan. Jeesus varusti heidät matkaan ohjein ja rohkaisuin. Hän käski tehdä kaikki kansat opetuslapsikseen. Apostolien työ ei aina sujunut virheittä, mutta perinne jatkui. Myös Vanhasta Testamentista löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka mestarit ovat kouluttaneet seuraajansa. Elian mentyä taivaaseen Elisa jopa sai Jumalan Hengen tämän jälkeen.

Sukupolvien välinen kuilu voidaan täyttää vain luomalla henkilökohtaisia suhteita. Kuten vanhemmilla on jälkikasvuunsa; eivät kaikki lapset pidä äitinään yhden lapsen äitiä. Nuoret voivat oppia arvostamaan vanhempia vasta tutustuessaan heihin. Oppimalla ymmärtämään heidän historiansa ja arvonsa. Kuulemalla tarinoita, miksi juuri tämä hengellisen laulukirjan laulu on merkityksellinen. Seurakunnat ovat täynnä juurettomia nuoria, jotka tarvitsevat oppaan. Nämä oppaat istuvat toisella puolen salia.

Uskon, että Jumala on voimallinen kouluttamaan meidät tehtäväämme, mutta uskon myös Hänen valinneen käyttää meistä jokaista osana suunnitelmiaan. Rukoukseni on, että Jumala yhä tänä päivänä saattaisi yhteen mestarit ja oppipojat. Jotta nuorempi polvi voisi ymmärtää juurensa ja vanhempi saada kuljetettua perintönsä nuoremmilleen.

Ärsyttävä kakara

Aika lailla vuosi sitten muutin Ruurikkalaan tietäen, että tämä paikka, nämä ihmiset ja aika täällä muuttaisivat minua. Muuttaisivat miten? Se olkoon ennen kaikkea todistus elävän Jumalan voimasta elämässäni.

En oikeastaan tiedä, mitä odotin tapahtuvan ja näin jälkeenpäin voin sanoa, ettei minulla ollut aavistustakaan. Ehkä odotin Jumalan laittavan minut ruotuun. Kurittoman tytönhupakon, joka oli kadoksissa, mutta palannut sitten Isänsä luo. Odotin, että saisin ansaitsemani rangaistuksen saatuani niin paljon pahaa aikaan omassa ja muiden elämässä. Odotin Jumalan kertovan minulle, mitä teen väärin, jotta voisin edes yrittää hyvittää jotain. Eihän se kuitenkaan aivan niin mennyt.

Minut on rakastettu kipeäksi. Olen huutanut, raivonnut, itkenyt ja kapinoinut. Aktiossa sain tarpeekseni kaikesta, lähdin ovet paukkuen jättäen tiiminjohtajani miettimään lähettääkö minut kotiin vai ei. Varsin ärsyttävä kakara siis. Silti joka kerta oltuani päivänkin poissa, minut otetaan vastaan hymyin ja halauksin. Tuskin edes tunnistan itseäni heidän kertomuksistaan.

En aio enää ikinä epäillä rakkauden muuttavaa voimaa. Tällä rakkaudella on hädin tuskin mitään tekemistä Hollywoodin kassamagneettien tai Jane Austenin iki-ihanien romaanien kanssa. Ne vain saavat meidät haaveilemaan olevamme jotain hienompaa, jolloin voisimme ansaita hyväksynnän ja ymmärtää, miksi meitä rakastetaan.

Joku teistä on ehkä kuullut Jumalan olevan rakkaus. En puhu Jumalasta, joka haluaa pakottaa meidät alaisuuteensa väkivalloin, kuten ehkä jotkut ovat ymmärtäneet. En Hänestä, joka haluaa kiusata meitä kertomalla synnistä, jotta voisimme tuntea olevamme huonoja ja yrittää kieltää kaiken, mistä pidämme. Tuskin kukaan haluaa edes oppia tuntemaan tällaista Jumalaa paremmin, saati opetella luottamaan kaikessa Häneen.

Tuo Jumalan rakkaus saa meidät itkemään, koska emme ole koskaan sen arvoisia. Ilman Jeesusta emme olisikaan. Tuo rakkaus saa meidät lähestymään vihollisiamme aseettomina, ilman aikomustakaan puolustautua. Se saa meidät lähtemään vieraaseen maahan kysymään, voimmeko auttaa jotenkin. Se saa meidät huutamaan huolesta Jumalalle niiden puolesta, joita emme edes tunne. Se saa meidät lukemaan Raamattujamme täysin vapaaehtoisesti.

Elämässäni kaikki ei todellakaan mene kuten itse haluaisin. En saa asioita vain sormia napsauttamalla ja teen virheitä. Luokkakokouksessa minulla ei ole minkäänlaisia meriittejä esitettäväksi. En voi päivääkään olla puhumatta Jumalasta, mutta puolustuksekseni kysyttäköön, voiko kukaan parisuhteestaan, työstään tai lapsistaan?

En voi pakottaa ketään uskomaan samoin, vaikka joskus haluaisin. Voin toki mennä kadulle heilumaan Raamatun kanssa julistaen tuomiota ja yrittäen käännyttää ohikulkijoita. Se olisi varmastikin yhtä hyödyllistä kuin yrittää myydä afrikkalaisille suomenkielistä lumilinkokatalogia. Ja olisi se nyt hurjan kiusallistakin! Ilman Jumalan rakkautta minulla ei olisi mitään erikoislaatuista tai tavoittelemisen arvoista. Ei kerrassaan mitään kerrottavaa.