Realistin toiveajattelua

Oletko joskus seurannut sivusta vanhempien tai isovanhempien arkea? Kun mies ottaa lehden käteensä, vaimo huikkaa silmälasien olevan lipaston päällä. Heidän ei tarvitse pyytää toista keittämään kahvia, koska he tietävät tismalleen, mihin aikaan kahvi on tapana juoda. Kun joku kysyy, he kertovat kuulumisensa toistensa puolesta. Vaimo muistuttaa miestään verenpainelääkkeistä ennen uloslähtöään. He syövät aina samoja ruokia, koska miehen mielestä ruoka maistuu muualla kummalliselta ja aivan liian mausteiselta.

Katsomme näitä vanhoja pariskuntia huvittuneena, mutta ihaillen. He ovat selvästikin vuosikymmeniä kestäneen avioliittonsa aikana oppineet tuntemaan toisensa todella hyvin. He tietävät mistä toinen pitää ja osaavat tehdä yhteisiä päätöksiä kysymättä edes mielipidettä.

Jossain välissä lankapuhelinten muuttuessa älypuhelimiin myös ihmiset muuttuivat. Jos laite ei toimi, soitetaan huoltoon, jossa miesääni käskee asentaa uuden päivityksen. Toisinaan on yksinkertaisesti helpompaa ostaa uusi laite, koska varaosia ei ole valmistettu enää kahteen vuoteen. Saapahan kasan uusia ominaisuuksia kaupan päälle. Jos parisuhteessa on jotain vikaa, soitetaan kalliille parisuhdeneuvojalle, jossa naisääni käskee hoitamaan suhdetta. Jos siihen ei liikene aikaa, laitetaan puoliso vaihtoon. Saapahan kasan uusia ominaisuuksia kaupan päälle.

Asenteiden muuttumisesta huolimatta, metsästämme ”sitä oikeaa” yhä kuumeisemmin ja ”minusta tuntuu”-lausahduksesta on tullut onnistuneen parisuhteen mittari. Olemme ihmissuhteissamme malttamattomia kuin hemmotellut kakarat! Siinä missä painamme töitä välillä kellon ympäri, emme useinkaan ole valmiita tekemään töitä suhteidemme eteen.

Kun ihminen tulee uskoon, hän toivoo Jumalan asentavan häneen kokonaan uuden päivityksen. Tässä päivityksessä on edeltä valittujen armolahjojen lisäksi audioraamattu ja Jumalan äänen kuulemiseen voi valita mieleisen sovelluksen. Tämä päivitys ei tietenkään tee enää syntiä, siitä ei tarvitse itse huolehtia. Suuri pettymys onkin, kun kaikki ei menekään aivan niin ja painii samojen virheiden kanssa jo ties kuinka monetta kertaa.

Kuinka voisimmekaan yhtäkkiä tuntea Jumalan täydellisesti, onhan hänessä kuitenkin paljon enemmän tutustuttavaa kuin kenessäkään ihmisessä. Mutta katsoessamme vanhoja pariskuntia, voimme ymmärtää syvän ja intiimin suhteen olevan tulos vuosien yhteisestä matkasta, johon on kuulunut niin ylä- kuin alamäkiäkin. Siksi alttarilla kysytään ”tuntuuko sinusta, että rakastat puolisoasi myötä- ja vastoinkäymisissä?” sijaan ”tahdotko?”. Siksi Raamattu käskee rakastaa vihamiehiään, lähimmäisiään ja itseään, koska me voimme valita rakastaa. Aina ei varmasti tunnu siltä, se nyt on selvää. Koska isovanhempamme tahtoivat rakastaa ja opetella tuntemaan toisiaan vuosikymmeniä, he saavat nauttia työnsä hedelmää. Oikotietä ei ole ja suoraan sanottuna en usko, että sellainen olisi edes tarpeen.

Näöntarkastuksessa

Olimme ystävieni kanssa viikonloppuna kaupungilla. Syömästä tultuamme olin kertomassa elämäntarinaani, kun hissiin tuli kanssamme kaksi keski-ikäistä naista. Jouduin tekemään pikaisen päätöksen: joko lopetan huipentumiskohdassa olevan tarinan kertomisen tai jatkan silläkin uhalla, että se kuulostaa naisten korviin kummalliselta, jopa loukkaavalta. Päätin jatkaa kertomista; enhän varsinaisesti edes puhunut heille.

Jälkeenpäin huomasin, kuinka mahtava tilaisuus oli kertoa, millaisen suuren muutoksen Jumala on tehnyt elämässäni. Olin ikään kuin huomaamattani evankelioinut kahta kanssani hississä jumissa olevaa.

Eräs hyvä (perheellinen) ystäväni tuskasteli kerran arjen olevan niin kiireistä, että hänelle ei jää aikaa tehdä mitään Jumalan valtakunnan hyväksi. Samaan hengenvetoon hän kertoi ihmeellisiä asioita, joissa hän ja Herra olivat toimineet lyömättömänä tiiminä. Hänellä ei vain ollut aikaa nähdä noita ihmeitä ja siksi ei uskonut siihen, että Jumala oli vaikuttanut hänessä huomaamattaan. Jumalallahan ei tunnetusti ole aikatauluongelmia.

Kaikki alkaa haaveesta, jonka Jumala on istuttanut meihin. Uskommeko haaveen toteutumiseen niin paljon, että otamme askelia sitä kohti? Olen viime aikoina ollut jumissa järjen kanssa. Haaveet tuntuvat kaukaisilta ja enemmän tai vähemmän epärealistisilta. Se saa pysähtymään, turhautumaan ja kyseenalaistamaan. Vaikuttaako Herra muka minussa, vaikka olen laiminlyönyt yhteistä aikaamme törkeästi?

Niin kuin Jumala on lähettänyt Jeesuksen maailmaan, niin Jeesus on lähettänyt meidät. Jeesus antoi itsensä uhriksi, jotta me saisimme olla totuuden pyhittämiä. Hän voiteli meidät ristillä puhumaan totuuden sanoja! Ei Hän lähettänyt meitä maailmaan ilman varustusta. On kyse siitä, uskommeko meillä olevan tuon varustuksen.

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Hep. 11:1

Jumalan istuttamia haaveita ei toteuteta järjellä. Onneksi saamme uskon lahjana Isältämme, eikä meidän tarvitse pusertaa sitä itsestämme. Tuo Heprealaiskirjeen jae avasi eteeni oven kokonaan uuteen maailmaan! Siellä minun haaveeni ovat totta ja näen (vihdoinkin!) mihin Jumala pystyy, ilman tuskastumista omasta voimattomuudestani. Toivon, että voisit nähdä saman.

Hyvää ystävänpäivää!!

Askartelimme 3-vuotiaan siskontyttöni kanssa viikonloppuna ystävänpäiväkortteja ja kysyin häneltä mitä ystävyys on:
- Se on sitä, että annetaan tällaisia kortteja ja sitten on juhlat ja kakkua.
- No entä jos ei oo korttia, juhlia eikä kakkua?
- No sitten se ystävyys voi olla ilman niitä.

Tämä vastaus lohdutti minua suuresti, koska olin unohtanut postittaa kortit ajoissa. En muutenkaan usko, että yksi päivä vuodessa tuo oikeutta sille, miten paljon ystävät meille merkitsevät. Ystävänpäivä on kuitenkin hyvä tilaisuus kiittää rakkaita ihmisiä sanoista, teoista ja rukouksista, jotka ovat tärkeämpiä kuin muistammekaan.

Kiitos!

Taivastelua

Yksi kristinuskon perusoppeja on käsite pelastuksesta. Minne menemme kuoleman jälkeen? Stereotyyppiset kuvaukset taivaasta ja helvetistä ovat iskostuneet mieliimme jopa niin, että ne johtavat meidät harhaan tehdessämme valintoja.

Minä en ainakaan hyppinyt innosta ajatellessani taivasta paikkana, jossa juhlitaan ja ylistetään 24/7. Olisihan se rankkaa! Edes leijuminen pilvien päällä tai kultaiset kadut eivät saaneet minua vakuuttuneeksi siitä, että tuonne haluan mennä. Helvetin voi nähdä myös kestohiilloksena grillijuhlille, joiden isäntä kutsuu kaikki mukaan. Syö niin paljon kuin jaksat ja vielä vähän lisää! Polttava tulimeri ja Saatana eivät mukavimmissakaan kuvitelmissa ole erityisen houkuttelevia.

Miksi nuo kuvitelmat eivät sitten saaneet minua vakuuttuneeksi päämäärästäni? Loppujen lopuksi Jumala ei kutsu meitä luokseen kertomalla ikuista bileistä ja kultaisista kaduista. Hän ei voita meitä puolelleen tarjoamalla kaikkea, mitä haluamme. Klisee ”raha ei tuo onnea” ei olisi niin käytetty, ellei se olisi niin totta.

On hetkiä, jolloin Jumalan läheisyyden tuntee erityisen voimakkaana. Olevansa yhteydessä kaikkivaltiaan Luojan kanssa. On sanoinkuvaamattoman hyvä olla. Yleensä tuo hetki on ylistyksessä, kun unohtaa omat ongelmansa ja ihmiset ympärillään. Juuri nuo hetket saavat tuntemaan, ettei ole edes väliä, mikä kuoleman jälkeen odottaa. Haluan niitä lisää, koska ne tekevät elämästäni elämisen arvoista. Odotan ja kaipaan niitä hetkiä jopa niin, että olen riippuvainen ajasta Jumalan kanssa.


Ylistys on pala taivasta maan päällä.

Ylistys on siis parhaimmillaan jotain, mihin haluamme yhä uudestaan. Mielikuvituksemme on rajoittunut ymmärtämään, mikä on taivas. Sitä käsitystä ei voi antaa uskovalle valmiina pakettina toisen ihmisen toimesta. Se täytyy kokea ja kuvitella loput.