Koti on siellä missä sydän on

Reissu on vähän yli puolessa välissä. Olen nukkunut viimeisen kuukauden aikana 11 eri paikassa. Sanovat, että olen jo nyt eri ihminen. Tottahan se onkin, mutta joinakin aamuina on vain niin vaikeaa nähdä metsää puilta! Nähdä sitä kuljettua matkaa, kun on vielä niin paljon edessä. Harmillisen usein vakuuttelen itselleni: ”Sitten kun saavutan sitä ja tätä, saan onnellisen loppuni..” Yritän totutella ajatukseen, että matka jatkuu kunnes kuolen. Opettelen olemaan tyytyväinen siihen, mitä minulla jo on. Kun pääsen Suomeen, tiedän kaipaavani takaisin tänne. Ehkä jätän palan sydäntäni jokaiseen paikkaan.

Eilen iski koti-ikävä. Minulle se tarkoittaa äärimmäisen rakkaita siskontyttöjä ja kaikkia muita perheenjäseniä (joka pitää sisällään myös kaikki ystävät, perheeni on iso), saunaa, villasukkia, puhtaita lakanoita.. (Tässä vaiheessa aloin kyynelehtiä, onneksi oli ihania tiimikavereita halaamassa.) En tee tätä ainakaan yhtään helpommaksi kuuntelemalla Exitin ja Heurekan vanhoja kappaleita. Lainasin levyjä aina salaa siskoni hyllystä ja toivoin olevani yhtä kaunis ja älykäs kuin hän.

Kesän aikana olen huomannut, kuinka vaikeaa on yrittää olla kaikkialla, pitää yhteyttä jokaisen ystävän kanssa ja käyttää aika oikein. Tajusin kuitenkin, että tärkeintä on olla läsnä hetkessä. Koti on siellä missä sydän on. Pidän tuosta sanonnasta. Kun katson ulkona ylös, näen taivaan. Se on sama taivas jokaisessa paikassa missä olen käynyt tai minne tulen menemään. Ja siellä asuu minun Jumalani, jota rakastan eniten. Sydämeni on Hänellä ja kotini on kaikkialla, missä Hän on. Onneksi on jotain pysyvää.