Ikävöin usein isäni äitiä ja huomaan muistuttavani häntä yhä enemmän ja enemmän. Hän oli teini-ikäinen sota-aikaan, tottunut tekemään paljon työtä, uhrautumaan perheen puolesta ja nauttimaan pienistäkin ylellisyyksistä. Hän luotti Jumalaan koko sydämestään ja hänen kotinsa oli aina avoin ystäville, joita hänellä riittikin. Kaikkien kokemiensa vaikeuksien jälkeenkin hän säilytti elämäniloisen ja positiivisen asenteensa. Kerromme hänen hauskoja tarinoitaan eteenpäin siskoni lapsille. Ja ehkä joku päivä saan kertoa omille lapsilleni, kuinka isomummi ”vahingossa” unohti rumat kengät uunin perälle kuivumaan niin, että ne paloivat ja hän sai uudet.
Tänään Jumala halusi muistuttaa minua, kuinka nuoret ja vanhat tarvitsevat toisiaan. Vaikka omat isovanhempani ovat kaukana, toiset jo taivaassa, olen saanut nauttia tuosta erityisestä rakkaudesta. Ystävämme järjesti meidät auttamaan vanhuksia kotitöissä. Kommunikointi rajoittui elekielen lisäksi pariin sanaan venäjää ja hepreaa. Pariskunnan lämpö kuitenkin oli jotain, mihin en ole törmännyt pitkään aikaan. Ylenpalttisen vieraanvaraisuuden seurauksena olo oli kuin syöttöporsaalla ja lähdimme halauksen ja poskisuudelman saattelemina. En ole varma, kuka tuli eniten siunatuksi.
Päivän johtopäätös oli, kuinka tärkeää on vierailla vanhusten luona. Kuunnella ja jakaa jotain omasta elämästään (heidän mielestään se on jännää, uskokaa tai älkää). Ja se on tehtävä nyt, vielä kun on aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti