Hassua, kuinka asiat muuttuvatkaan.. Joskus viime syksynä ostaessani vihdoin keltaiset saappaat, sanoin Jumalalle puoliksi tosissani, kuinka haluaisin tulevan puolisoni tunnistavan minut keltaisista saappaistani. Olin henkisesti valmistautunut sateiseen juhannukseen, jotta saisin vetää saappaat jalkaan ja odottaa kuka kiinnittäisi huomionsa kenkiini. Keskikesällä vain sattui paistamaan aurinko ja luovuin jo toivosta kuluvan vuoden suhteen. En tajunnutkaan, että kuukausi aiemmin pyöräillessäni töihin joku oli jo tunnistanut minut juuri keltaisista saappaistani.
Talvella Rekkapoika oli heittänyt myös pallon Jumalalle; olisi mukava tavata tyttö niin, ettei tarvitsisi lähteä etsimään, koska aika kuluu suurimmaksi osaksi töissä. Vaikka sitten rekan ratista. Tuo toive oli kuitenkin jo unohtunut kevääseen mennessä, jolloin vastaantulevan pyöräilijän saappaat loistivat puolen kilometrin päähän. Tyttökin oli tuttu Ruurikkalasta.
Vaikka tiesimme toisemme jo ennestään seurakunnasta, varsinaisia kipinöitä alkoi syttyä välillemme vasta ollessamme molemmat ohjaajina lastenleirillä. Upeat silmät ja veikeä hymy olivat jotain, mitä päädyin etsimään väkijoukosta päivä toisensa perään. Rekkapoika oli todennut minussa olevan äiti-ainesta tuleville rasavilleille tenavilleen.
En todellakaan aikonut aloittaa mitään romanssia, koska olin aikeissa lähteä Ruurikkalasta viikon päästä. Pidin tiukasti kiinni mielipiteestäni kunnes eräänä iltana Rekkapoika laittoi minut siviiliautonsa rattiin. Kotipihalla yritin saada pakkia päälle huonolla menestyksellä, jolloin hän ”joutui” auttamaan. Tuon lähes huomaamattoman kosketuksen jälkeen totesin itselleni jopa säikähtäneenä; tämä tyttö taitaa olla mennyttä.
Leirin jälkeen eräs varsin teräväkatseinen ohjaaja ”sattumalta” pyysi meitä kahta viemään tavaroita paikasta a paikkaan b, mutta koska tämä suunnitelma meni lopulta puihin, Rekkapoika vei minut treffeille. Se oli siinä. Rukoiltuamme yhdessä ja erikseen suhteen mahdollisuutta päädyin jäämään Ruurikkalaan vielä viikoksi, sitten kahdeksi.. Ja lopulta puoleksitoista kuukaudeksi. Näin rekkapojasta tuli rekkapoikaystävä ja minun elämäni muuttui taas kertaheitolla.
Seurustelua on jatkunut reilu 3 kuukautta ja vaikken vielä olekaan täysin vakuuttunut autonromujen sijoittamisesta tulevalle kotipihalle, alan olla vakuuttunut faktasta ettei tästä enää vaihtamalla parane. Ja onneksi myös perheeni lienee samaa mieltä. Rekkapoikaystävä tuli elämääni kun vähiten osasin odottaa tai kaivata. Se ei vähennä kiitollisuuteni määrää Jumalalle, sillä näen nyt kaiken tapahtuneen juuri oikealla aikataululla.
