Turvallisuussuunnitelma

Tiedättekö sen tunteen, kun on avaamassa suunsa sanoakseen jotain, mutta sanat vain haihtuvat mielestä ennen kuin ne ehtii saada sanottua? Juuri sellainen tunne minulla on kirjoittamisen suhteen. Paljon ajatuksia ja ja luonnoksia, jotka haluaisin saada kirjoitettua tänne. Aina ne vain hukkuvat kiireeseen, joka tuntuu olevan maailman paras inspiraation ja syvällisten pohdintojen tappaja. Silti aina vain koen, että minun tehtäväni on kirjoittaa.

Puhuimme koulussa tänään Oulun koulupuukotuksesta ja opettaja kysyi, mitä voimme tehdä estääksemme tilanteen omassa oppilaitoksessamme ja miten toimia, jos tilanne sattuisi kohdalle. Kysymystä seurasi hiljaisuus, kunnes eräs vastasi mahdollisten pakoreittien tuntemisen olevan tärkeää. En itse ajatellut mahdollista tilannetta ollenkaan uhkaavaksi. Mikään pakoreitti ei ole täysin varma, eivätkä parhaatkaan turvallisuussuunnitelmat välttämättä tuo turvaa. Mietin ainoan turvani olevan rukous. Kuvittelin tilanteen, jossa mahdollinen kouluampuja kävelisi ohitseni, kuin olisin näkymätön. Tai haavoittuneena Jumala yliluonnollisesti voisi parantaa minut. Ehkä olen saanut vaikutteita Corrie ten Boomin kirjoista, jotka ovat iltalukemisenani tällä hetkellä. Mutta eihän tuollaisia ajatuksia noin vain voi möläyttää kaikkien kuullen. Pitäisivät pian entistäkin hullumpana.

Tämänpäiväinen sai minut ajattelemaan pelkoa. Kuinka elämänsä saisikaan täytettyä erilaisilla peloilla! Voisi pelätä kouluampumisia, syöpää, ihmissuhteita, yksinäisyyttä ja raiskaajia pimeällä kotimatkan varrella, näin vain muutamia mainitakseni. Pelkoihin voisi rakentaa itselleen turvallisuussuunnitelmia. Voisi jättää syömättä kaiken, joka mahdollisesti aiheuttaa syöpää. Tai ottaa vakuutuksen (usko tai älä, on olemassa erikseen syöpävakuutuksia!). Voisi jäädä kotiin ihan varmuuden vuoksi, ettei kukaan voisi satuttaa tahallaan tai vahingossa. Ja silti, suurin osa onnettomuuksista sattuu juuri kotona. Ja yksin kotona odottaisi yksinäisyys.

Joku on laskenut Raamatussa esiintyvän 365 kertaa "älä pelkää" eri muodoissa. Se ei vain voi olla sattumaa. Jokaisena vuoden päivänä Jumala haluaa muistuttaa meitä, ettei meillä ole mitään pelättävää. Istuessani pöytäni ääressä opettajan jatkaessa selostusta turvapoistumisreiteistä kiitin Jumalaa siitä, ettei minun todellakaan tarvitse pelätä mitään. Mikään uhka ei ole niin suuri, ettei Hän olisi suurempi. Minulle se tuntuu lähes itsestään selvyydeltä, joten tuntui vähintään yhtä hullulta joidenkin oikeasti suunnittelevan pakoreittejä turvaksi.

Kuva lainattu täältä.

Haalistumattomia muistoja

Kaikista paikoista maailmassa kaipaan juuri tuonne. Empä olisi vajaa 2 vuotta sitten uskonut haluavani takaisin Jerusalemin vanhan kaupungin kapeille kujille väkijoukon sekaan. Kaipaan istua kahvilassa siemaillen chailattea ja katsellen ihmisiä, pestä ikkunoita 14. kerroksessa, täyttää avustusruokakasseja kuvitellen pelaavani tetristä, myöhäisiä keskusteluita ystävien kanssa, vierailua Länsirannalla vammaisten hoitokodissa, kävelyä Tel Avivissa meren rannalla ja ennen kaikkea tunnelmaa, joka täytti paikat turistien palattua hotelleihinsa. Opiskelin lukiossa ranskaa, koska se oli mielestäni maailman kaunein kieli. Nykyään olen eri mieltä, mutta olen tietenkin puolueellinen.

Koti-ikävä

Kuluneella viikolla minua on vaivannut koti-ikävä. Se vaikuttaa hassulta, sillä onhan minulla koti. Useampikin. Silti tuskailen sen kanssa, että tavarani ovat kaikki eri paikoissa. Minulla on kolme hammasharjaa, kolmessa eri osoittessa. Pakatessani viikonloppua varten otin mukaan lähes jääkiekkokassillisen tavaraa, jokaiseen eri tarkoitukseen. Treenivaatteet salille, siistit vaattet kyläilyyn, läppäri koulujuttujen tekemiseen, ajopuku moottoripyöräilyyn, työvaatteet hommiin ja mitä vielä. Juuri kun olin saanut siivottua vaatekaapin, piti taas vetää vaatteet suorista pinoista kassiin. Vaikea kuvitellakaan, että joskus pidin pakkaamisesta.

Löysin loppuviikosta Passengerin Let Her Go -biisin. Siitä lähtien se on soinut taustalla aina kun mahdollista, nytkin. Only hate the road when you're missin' home. Olen taas pisteessä, jossa en voi suunnitella suuria. Tiedän opiskelevani oikeaa alaa, mutta minulla ei ole pienintä aavistustakaan, mitä tulen tekemään työkseni. On turhauttavaa antaa päivien vain valua ohi. Aamuisin tekee mieli jäädä nukkumaan. Miksi nousta aikaisin jos ei ole juurikaan mitään suunnitelmia päivälle? En ole oikein viime aikoina jaksanut lukea Raamattuakaan. Tiedän, että se kannattaisi ja mietin varmasti tulevaisuudessa, kuinka olisi pitänyt käyttää aika hyödyksi.

Eilen kokouksessa eräs vanha herra kyseli rekkapoikaystävältä rengaskaupoista. Kesti hetken, ennen kuin tajusimme hänen tarkoittavan kihloja. Myöhemmin mietin, että kun on menty kihloihin, kysellään naimisiinmenosta, sitten lapsesta, lapselle kaverista ja kun ei ole enää mitään kyseltävää, ollaan toivottavasti jo sen verran aikuisia, että osataan jättää utelut omaan arvoonsa. Näin kai se menee aina. Loppujen lopuksi kyse ei niinkään ole kiireestä saada kaikki tärkeät elämäntapahtumat pois alta, vaan kiinnostuksesta toisia kohtaan. Sanoa jotain, ettei jää kokonaan sanomatta.

Viikonlopun miesessä on pyörinyt jae Sananlaskuista: "Missä ilmoitus puuttuu, siinä kansa käy kurittomaksi; autuas se, joka noudattaa lakia." On tärkeää olla päämääriä. Mutta yhtä tärkeää on myös osata luottaa Jumalaan siinä, missä itse ei näe määränpäätä. Sitä kai harjoittelen nyt. Hajanaisia ajatuksia, mutta muuta ei tällä hetkellä ole.

Äitienpäivä

eli kuinka äitini on vaikuttanut elämääni.

Oli heinäkuu 2010. Elämäni sisältö koostui pääasiassa töistä, nukkumisesta ja telkkarista. Siitä huolimatta, että saatoin nukkua kellon ympäri, olin yhä väsyneempi. Jumala oli minulle vielä läsnä vain kerran vuodessa joulukirkossa. Lääkäri olisi ehkä diagnosoinut tilanteen lieväksi masennukseksi tai joksikin, mutta tuskin arvauskeskukseen menolla olisin paljoakaan saavuttanut. Eräässä yövuorossa olin hetken yksin keittiössä kun tuli ruuhka. Yhtäkkiä totesin, etten enää jaksa. Ei ollut kyse pelkästään hampurilaisten paistamisesta, sitä olin tehnyt jo pari vuotta, rutiinilla tietenkin. Ajattelin rukoilla, mutta en saanut lapsuudesta mieleeni edes Isä meidän-rukousta. Niin päädyin laulamaan ylistyslaulua, jota olin kuullut äidin laulavan monta kertaa:

Sinussa on mun voimani,
olet mun kallein aarteeni.
Olet mun kaikkieni.
Syntini häpeän sä veit,
armahdit, perillisekses teit.
Olet mun kaikkeni.

En muistanut enempää sanoja, mutta lauloin tuota itsekseni kyyneleitä pidätellen. Se sai minut rauhoittumaan. Kohta keittiöön tuli vuoropäällikkö auttamaan ja tuo hetki oli ohi.

Kolmisen kuukautta kului tuosta tapahtumasta. Elämä jatkui samaan tapaan kuin ennen tuota yötä. Kuitenkin minun oli paha olla. Siivosin kämpän lattiasta kattoon, itkin, hakkasin sisäistä tuskaani mattoihin. Sunnuntai-iltana lähdin lenkille ja soitin äidille. Muutaman minuutin sain pidettyä kulissit yllä jutellen niitä näitä kunnes purskahdin itkuun: "Äiti, voiksää rukoilla mun puolesta." Ja äitihän rukoili. Siinä hetkessä kaikki muuttui. Seuraavana aamuna tunsin edelleen olevani niin sankassa sumussa, että kävelin työpaikalle ja sanoin itseni irti. Sen jälkeen työterveyteen, saaden pari viikkoa sairaslomaa. Sitten soitin taas äidille: "Äiti, tuu hakeen mut täältä pois." Muutaman tunnin päästä äiti tuli. 240 kilometriä yhteen suuntaan ei ole mikään lyhyt matka ajella illalla työpäivän päätteksi, mutta äiti haki minut takaisin kotiin. Hän kuunteli ja lohdutti, kun sitä eniten tarvitsin.

Siitä lähtien äitini on ollut sekä tukijani, roolimallini, että ystäväni. Näin jälkeenpäin ajateltuna, en tiedä missä tilanteessa olisin ilman noin uskossaan vahvaa naista.

Tänään kokouksessa pastori puhui, kuinka äidin rakkaus on erilaista isän rakkauteen verrattuna. Se on totta! Äiti todellakin on se henkilö, jota lapsi huutaa lohduttamaan kun on kaatunut pihalla ja polvesta tulee verta. Olen tänään erityisen kiitollinen siitä, että minulla on äiti, joka lohdutti minua juuri silloin kuin minuun eniten sattui. Ja lohduttaa edelleen. Hyvää äitienpäivää kaikille äideille! Teitä ei voi koskaan tarpeeksi kiittää työstänne!

Vastauksia

Rekkapoikaystävä palasi perjantaina viikon mittaiselta Espanjan työlomareissultaan. Viikonloppu kuluikin siis enemmän tai vähemmän kokoajan yhdessä. Laitetaan ehkä vielä alkuhuuman piikkiin, vaikkakin seurustelu on jatkunut jo huimat 9 kuukautta. Niin pitkä, mutta niin lyhyt aika. Vaikka oli mahtavaa viettää laatuaikaa rekkapoikaystävän kanssa 2 viikon tauon jälkeen, meitä molempia painoivat huolet. Rekkapoikaystävän kallis läppäri varastettiin veljen asuntolahuoneesta ja minua taas mietityttivät lähinnä edelleen avoinna olevat kesäsuunnitelmat, joiden suhteen alkaa olla jo kiire. Rukoilimme yhdessä edellämainittuja ja muitakin asioita. Rekkapoikaystävä oli aika skeptinen läppärin takaisin saamisen suhteen, sillä poliisitkaan eivät paljoa voineet tehdä.

Eilen illalla ajauduin työvoimatoimiston sivuille ja löysin sattumalta pari ilmoitusta, joissa haettiin ohjaajia kehitysvammaisten kesäleireille. Jokin tuntui loksahtavan paikoilleen. Tänään juttelin opinto-ohjaajani kanssa ja hän innostui tilaisuudesta yhtä paljon kuin minäkin. Leirien lisäksi kesälle jäisi aikaa muullekin ja saisin lisäksi opintoja eteenpäin, ehkä jopa siinä määrin, että voisin valmistua etuajassa. Olen pohtinut kohderyhmää, johon erikoistua opinnoissa. Olisiko tämä se? Vammaiset ja lapset ovat oikeastaan ainoita sosiaalialan ryhmiä, joissa työn tavoitteena ei varsinaisesti ole ratkaista ongelmia ja selvitä kurjuudesta. Tulevaisuudessahan niitä vaikeuksia tulee olemaan... No, nyt pitäisi kuitenkin alkaa vauhdilla lähettelemään hakemuksia ja rukoilla vielä lisää, että tärppäisi.

Nyt illalla soittelin vielä lyhyesti rekkapoikaystävälle, joka oli riemuissaan käytyään kesän ensimmäisellä ajelulla moottoripyörällä. Perjantaina pitäisi ehkä itsekin uskaltautua kyytiin. Lisäksi veli oli soittanut saaneensa läppärin takaisin yhdeltä epäillyistä. Myös kiertelevä anteeksipyyntö oli tullut "olin kännissä"-selityksen kera.

Minulla ja rekkapoikaystävällä on siis paljon aihetta kiitokseen. Uskomattomilta tuntuneet pyynnöt toteutuivat kun vain ne sanoi yhdessä ääneen Jumalalle. Puhumattakaan siitä, mitä jo pelkästään yhdessä rukoileminen teki meille parina. Ehkä rekkapoikaystäväkin alkaa pikkuhiljaa uskoa tosissaan rukouksen voimaan, sillä aika lailla kaikki rukoukset, jotka olemme yhdessä ääneen sanoneet, ovat tuottaneet hyvää hedelmää.

 

Tässä vielä vähän kuvaa Espanjan tuliaisista. Viime aikoina olen alkanut ottaa kuvia tärkeistä hetkistä, kun kamera kerta on lähes aina käden ulottuvilla. Toivottavasti saan innostusta päivittää niitä myös tänne blogiin asti.

Kielimuurin murtamista

Olen riemuissani!

Meillä kävi tänään ruotsinkielinen nuori mies asentamassa sähkömittarin. Hän puhui suomea vain hieman paremmin kuin minä ruotsia. Vielä pari vuotta sitten olisin ollut ärsyyntynyt siitä, ettei muka voi opetella suomea, kun kerta ollaan Suomessa. Tällä kertaa (kiitos KaksiSpråkig-DTS:n) yritin puhua hänelle ruotsia. Lukion ruotsinkielen opettajani voi varmasti kertoa, ettei se ole mitenkään kaunista kuultavaa.. Kyselin mistä hän on kotoisin ja "sattumalta" meillä oli yhteisiä tuttavia. Juttelimme huonolla suomi-ruotsilla kuitenkin useamman minuutin ja hänen lähtiessään toivotin hänelle mukavaa päivää. Huolimatta siitä, että meillä oli hädin tuskin yhteinen kieli, uskon hänelle jääneen ainakin lähes yhtä hyvä mieli kohtaamisestamme kuin minulle.

Kaksikielisyys Suomessa on rikkaus. Harmi vain, että usein tämä rikkaus ymmärretään yhtä hyvin kuin sika ymmärtää hopealusikan päälle. Kielimuurissa ei ole kyse siitä, ettemme osaisi riittävästi toista kieltä. Kyse on siitä asenteesta, millä lähestymme toista ihmistä: kunnioitammeko hänen kieltään ja kulttuuriaan sen sijaan, epävarmuudessamme suljemme pois vaihtoehdon olla hyvä lähimmäinen?

Suomessakin on vallalla suvaitsevaisuus-ideologia yhtä sun toista asiaa kohtaan. Niihin (tai omiin mietteisiini suvaitsevaisuuden syvimmästä olemuksesta) sen kummemmin tarttumatta voin kuitenkin todeta suomenruotsalaisten olevan enemmän suvaitsevaisuutta ansaitseva ryhmä. Kielimuuri on murrettavissa tiili kerrallaan, mutta jälleen kerran, se vaatii usein poistumista omalta mukavuusalueelta.

Ohessa linkki Ruurikkalassa viime kesänä tutustumieni hollantilaisten bändin sivuille, jotka löysin vasta hiljattain. Mahtavaa musiikkia! Voit halutessasi myös ostaa heidän albuminsa sopivaan hintaan.

Ha en bra dag!

Neljä kuukautta elämästäni

Voi tuska. Olen yrittänyt tässä kouluhommien ohella suunnitella ohjelmaa ensi kesäksi. Olen jo kertaalleen asiasta kriiseillyt pari viikkoa sitten todeten, etten voi tehdä asialle oikeastaan mitään. Olen myös rukoillut (totta kai!), mutta Jumalalla tuntuu joko olevan kiireitä tai sitten Hän yrittää kasvattaa kärsivällisyyttäni. Siinä onkin työnsarkaa, sen voin kertoa. Veikkaan siis jälkimmäistä. Tämä ei tunnu olevan millään muotoa uusi tilanne, että seison risteyksessä tuijotellen taivaaseen ja odottaen merkkiä, mihin suuntaan mennä.

Vaihtoehdot ovat siis seuraavat:

Ruurikkala. Haaveilen, että pääsisin kesäksi taas kotiin. Olisi mahtavaa mennä opetuslapseuskoulun henkilökuntaan. Olen rukoillut, että Jumala veisi minut ulkomaille tänä vuonna. Uusia ihmisiä, oppimista Jumalasta, itsestäni ja taitoja tulevaan ammattiini. Periaatteessa tuo suunnitelma vaikuttaa täydelliseltä; saisin opintopisteitä siitä, että elän unelmaani. Unelmistani vain puuttuu toukokuun välttämättömät työt, 8 opintopistettä ja 7 viikkoa syksyllä, jolloin en pääsisi kouluun. Mutta silti. Olisihan se mahtavaa.

Kesätyöt. Oman alan kesätyöt ovat todellakin kiven takana. Ilman suhteita ja riittävää koulutusta lähes mahdotonta. Kaupan kassalle voisi hakea, mutta 4 kuukautta on pitkä aika tehdä jotain pelkän rahan takia. Haluaisin saada jotain muutakin aikaan. Ehkä alan harkita ryhtyväni säästäväiseksi välttääkseni tämän vaihtoehdon?

Opiskelu. Ei ollenkaan huono ajatus lueskella ja kirjoittaa esseitä sadesäällä. Hyvällä ilmalla voi ottaa aurinkoa ja lomailla heinäkuun. Ainakin saisi ne opintopisteet. Toivottavasti ei tule kovin sateinen kesä. Toisaalta, toivottavasti tulee hyvin sateinen kesä. Onko minussa liikaa seikkailumieltä tällaiseen?

Yritän ehkä vain järjestellä ajatuksia saadakseni jostain edes kiinni. Omasta mielestäni pahinkin vaihtoehto kuulostaa kelvolliselta, jos vain saan siihen selkeän vahvistuksen Jumalalta. Silloin voin ainakin tietää olevani oikealla paikalla. Tulkoon mitä vain, haluan olla Häntä lähellä.

Luin jostakin loistavan oivalluksen:

Stress makes you believe 

that everything 

has to happen right now. 

Faith reassures you that 

everything will happen 

in God's timing.

Tämän voimalla kai sitä on mentävä, kunnes muun aika on.