Heräsin tällä viikolla siihen todellisuuteen, että minulla oli koulujutut tekemättä, enkä ollut viettänyt kahdenkeskistä aikaa Jumalan kanssa aikoihin, mutta olin kuitenkin ehtinyt jo suunnilleen valita unelmataloni tapetit. Ikuisen haaveilijan ongelma kai. Olin jostain syystä tuudittautunut ajatukseen, että minun unelmani ovat Jumalan unelmia ja Jumalan unelmat minun unelmiani. Jumala tuskin kuitenkaan hirveästi piittaa unelmataloni tapeteista, joten jouduin esittämään kysymyksen: Mitkä ovat Sinun unelmasi elämälleni?
Vastausta ei tarvinnut kauan odottaa kun minua pyydettiin puhumaan erään seurakunnan nuorteniltaan. Sain kieltäydyttyä aikataulullisiin ja logistisiin ongelmiin vedoten, vaikka tosi asiassa syynä oli se, etten todellakaan sillä hetkellä tuntenut itseäni sopivaksi välittämään Jumalan Sanaa muille. Ai miksikö, eikö aina luulisi olevan sen verran sanottavaa vaikka vanhoja muistiinpanoja kaivellen? Faktahan on kuitenkin se, että minun on mahdoton kertoa jollekin ystäväni tuoreita kuulumisia, jos en ole ollut tähän yhteydessä viime aikoina. Sama juttu Jumalan kanssa. Hän ei toimi ja käytä meitä yhteytensä ohi, ikinä.
Jumala oli näköjään kuitenkin päättänyt, että puhun perjantaina ja toisen kerran kysyttäessä en enää uskaltanut kieltäytyä. Niinpä laitoin taas koulujutut syrjään, aloin rukoilla ja miettiä unelmiani. Osa niistä oli jo toteutunut, mutta osaa odottelin vielä toteutuvaksi. Silti tunsin oloni jollain tavalla tyytymättömäksi. Joko jotain voisi taas tapahtua? Miksei vielä? No entä huomenna? Välillä taas tuntui, että hyviä hetkiä muistellessa olisi mukavaa palata menneisyyteen.
Päädyin lueskelemaan muistiinpanojani viime talvelta Timothy Kellerin kirjasta Tuhlaajaisä. Tuolloin minua suuresti hämmästytti se, kuinka molemmat pojat olivat yhtä syyllisiä isänsä edessä. Olin pienestä pitäen aina keskittynyt nuoremman pojan virheisiin. Tänään kuitenkin Jumala näytti minulle koko asian toisin:
Eräällä miehellä oli kaksi poikaa… Nuorempi poika oli jo saavuttanut kaikki unelmansa. Hän oli tuhlannut koko omaisuutensa siihen, mitä hän oli maailmassa eniten halunnut. Vanhemmalla pojalla taas tuo omaisuus oli odottamassa tulevaisuudessa. Ajatelkaa molemmat tilanteet omalle kohdallenne. Miljoonaperintö käytettynä kaikkeen mukavaan tai vaihtoehtoisesti miljoona euroa odottamassa pankkitilillä tulevaisuutta varten. Varsinkin jälkimmäisen vaihtoehdon luulisi hivelevän mieltä. Mutta mikä onkaan tilanne kun Isä järjestää juhlat? Vanhempi poika, jolla on loistava tulevaisuus edessään, on kateellinen nuoremmalle veljelleen ja kieltäytyy juhlimasta iloisessa perhejuhlassa (mikä muuten siihen aikaan oli todella epäkunnioittavaa juhlien isäntää kohtaan). Molemmat pojat halusivat enemmän isänsä omaisuutta kuin Isää itseään.
Meille käy helposti samoin. Keräämme ympärillemme kaikkea hyvää, vaikka Jumalan huolenpidon vastaanottamisessa ei varsinaisesti olekaan mitään pahaa, mutta unohdamme antaa kunnian sen kaiken hyvän antajalle. Pidämme itsestäänselvyyksinä asioita, jotka olisimme saavuttaneet joka tapauksessa ilman Jumalalaakin, kuten asuntoa, ihmissuhteita tai vastaavaa.. Vaikka meillä olisi miljoonaomaisuus odottamassa tai olisimme sen saaneet jo käyttää kaikkeen hyvään, ilman Taivaallisen Isän läsnäoloa olemme aina tyytymättömiä. Tarinassa isä sanoi pojalleen ”kaikki mikä on minun, on sinun”, aivan kuten Jumala sanoi ensimmäiselle miehelle ja naiselle. Sama lupaus koskee meitäkin.
Jumala ei pyydä meiltä paljoa. Oikeastaan ainoa uhri, jonka voimme antaa vastalahjana Jumalalle, on kiitos. Rehellinen kiitos lähtee siitä, että ymmärrämme, kuinka paljon olemme jo saaneet ja tulemme vielä saamaan Häneltä. Eikä kiitoksemme tarvitse edes rajoittua hyvään omassa elämässämme, vaan voimme ammentaa kaikesta mitä Hän on. Jumala on enemmän kuin voimme koskaan edes unelmoida.
