Lapsen rukous

Rakas Isä, opeta minua.
Haluan oppia uutta.
Vaikka joskus sattuisi, olisi vaikeaa.
Vaikka joutuisin nielemään ylpeyteni, nöyrtymään.


Rakas Isä, kasvata minua.
Sellaiseksi, joka haluat minun olevan:
Joka katsoo tuleviin päiviin hymyillen,
puhuu viisaasti, hyviä neuvoja antaen.

Haluan kohottaa huudon puoleesi,
ylistää kaikkea mitä olet.

Kun tunnen läsnäolosi,
voin melkein kuvitella, millainen on taivas.
Sinun läpitunkeva rakkautesi.
Läsnäolo, joka ylittää ymmärryksen.

Siihen minä haluan.
Siihen minulla on ikävä.

Miksi tärkeä on helppoa unohtaa?
Isä, opeta minua muistamaan.

Taivas on sinun läsnäolossasi.

Odota

Ihminen on luotu liikkumaan, se on merkki elämästä.

Kun Jumala pyytää pysymään paikoillaan, on kuin Hän kysyisi: ”Annatko elämäsi minulle?”

Luotanko Häneen tarpeeksi antaakseni tulevaisuuteni? Pelkäänkö Häntä tarpeeksi ollakseni kuuliainen? Jätänkö omaan arvoonsa ihmisten mielipiteet ja odotukset seuratakseni Häntä. Rakastanko Häntä tarpeeksi hyväksyäkseni, ettei elämä ehkä olisikaan joka päivä niin hohdokasta?

Haluan vastata kyllä. Seuraava kohta.

Miksi? Kuinka kauan? Mitä se vaatii? Olen valmis kirjoittamaan 1096-kohtaisen sopimuksen, ehdot sanelen tietysti minä. Hetkinen, miten se menikään..? Tässä vaiheessa saan mieleeni Saulin kohtalon (1. Sam. 13). Jos hän vain olisi odottanut hetken pidempään, se olisi muuttanut hänen elämänsä.

En voi tietää, mitä Jumalalla on varalleni. En kuitenkaan halua ottaa riskiä, mitä tapahtuu, ellen ole kuuliainen.

Joskus suurin haaste on pysyä paikoillaan.

Isi maksaa

Toissailtana uneksin tulevaisuudestani. Kuinka mukavaa onkaan lähteä opiskelemaan ja muuttaa omaan kämppään. Ajattelin, että toivottavasti on rahaa ostaa kivoja huonekaluja ja muita tavaroita. Seuraavana yönä näin unta, kuinka istuin ihanassa asunnossani. Kaikki oli, kuten olin toivonutkin. Jotain kuitenkin puuttui. Tajusin sisälläni olevan tyhjyyden tunteen ja tunnistin, että olin kokenut sen aiemmin.

Heräsin pahantuulisena. Miksi kerta toisensa jälkeen laitan Jumalan elämässäni syrjään, vaikka tiedän Häntä tarvitsevani? Olin harmistunut. Minä todella haluan seurata Häntä, mutta miksi se on niin vaikeaa? Miksi joudun välillä pakottamaan itseni rukoilemaan ja viettämään aikaa Hänen kanssaan? Puhumattakaan ylistyksestä, joka jää niin helposti väliin. Lopulta aina ymmärrän, kuinka tärkeää se on.

Aktio on ollut minulle suuri koulutus oman lihan kuolettamiseen. Olen mukavuudenhaluinen ja rakastan ruokaa. Hermostun, jos asiat eivät ole niin kuin olen tottunut niiden olevan. Kun yhtäkkiä tajuaakin olevansa vieraassa maassa, lähes vieraiden ihmisten kanssa, ilman säännöllisiä tuloja tai tietoa seuraavasta ateriasta, tekemässä jotain, jonka tarkoitusta ei voi nähdä, voi sanoa olevansa aika pulassa. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä Jumalan puoleen. Sen olen kyllä kiitettävästi tehnytkin, tosin yleensä aika viime tipassa. Hän on osoittanut joka kerta luotettavuutensa. Jollakin kertaa se on tarkoittanut ilmestystä työn tarkoituksesta tai uusia ihmissuhteita, toisella taas uusia farkkuja hajonneiden tilalle tai herkullista ateriaa.

Näin jälkeenpäin ajateltuna, en ole jäänyt mistään vaille. Pappa betalar. Kirjaimellisesti. Hän antaa aina mitä tarvitsemme, mutta se ei ehkä aina ole mitä haluamme. Hänen tavoitteensa vain on saada meidät lähemmäksi itseään osoittaakseen huolenpitonsa.

Rakastamisen vaikeutta

Näin kuuden viikon jälkeen tiimikavereiden tavat ja naamat alkavat ärsyttää eikä enää jaksa olla mukava ja kärsivällinen vuorokauden ympäri. Varsinkaan kun on lisäksi väsynyt ja ikävöi kotiin. Raamatussa on kuitenkin harvinaisen selkeästi ilmoitettu, miten lähimmäisiin pitää suhtautua. En ole löytänyt porsaanreikää, jonka varjolla voisi tehdä poikkeuksen. Olenkin kokenut huonoa omaatuntoa jokaisesta kerrasta, jolloin olen epäonnistunut olemaan hyvä lähimmäinen. Eilen kiukuttelin Jumalalle, kuinka olen kyllästynyt jatkuvasti pyytelemään anteeksi ja olemaan nöyrä. Kristuksen kaltaisuus ei vaan onnistu!

Tänä aamuna Hän alkoi puhua minulle rakkauden kaksoiskäskystä ihan uudesta näkökulmasta:

Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi. (Matt. 22: 37,39)

Olen yrittänyt ajatella, ettei ole kyse minusta tai tunteistani vaan Jumalasta ja muista ihmisistä. Tuossa käskyssä on kuitenkin kyse myös minusta. Käsky rakastaa koostuu kolmesta lenkistä; Jumala, minä ja lähimmäinen. Minä olen keskimmäinen lenkki ja jos en osaa rakastaa itseäni niin kuin Jumala minua rakastaa, kuinka voin rakastaa ihmisiä ympärilläni? Jeesus sanoi molempien käskyjen olevan yhtä tärkeitä.

Olen kyllä kovasti yrittänyt rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiäni, mutta tajusin sen olevan äärimmäisen vaikeaa, koska olen itse niin lannistettu. Epäonnistuminen vain lisäsi tuota tunnetta ja oravanpyörä olikin valmis. Luin jokaisen koulun aikana saamani rohkaisukirjeen (tiesin, että niiden mukana raahaaminen oli tärkeää!). Kun muistin, mitä Jumala ja ystäväni minusta ajattelevat, oli taas helppoa muistaa tiimikavereiden ja Jumalan hyviä puolia. Joista yksi on se, kuinka Hän aina muuttaa vaikeudet opetuksiksi.

Viisautta ammentamassa

Vanhat ihmiset ovat ihania. He ovat uskomaton sekoitus iän ja kokemuksen tuomaa viisautta, lapsenomaisuutta, lämpöä ja tottumusta tehdä asiat, kuten ne on aina tehty. Vanhuksilta voi oppia niin paljon ja rakastan kuunnella heidän elämäntarinoitaan. Ne sanattomasti viestivät siitä, kuinka toivottomilta tuntuneista tilanteista on selvitty. Niistäkin päivistä, jolloin on tuntunut, ettei halua edes nousta sängystä.

 Ikävöin usein isäni äitiä ja huomaan muistuttavani häntä yhä enemmän ja enemmän. Hän oli teini-ikäinen sota-aikaan, tottunut tekemään paljon työtä, uhrautumaan perheen puolesta ja nauttimaan pienistäkin ylellisyyksistä. Hän luotti Jumalaan koko sydämestään ja hänen kotinsa oli aina avoin ystäville, joita hänellä riittikin. Kaikkien kokemiensa vaikeuksien jälkeenkin hän säilytti elämäniloisen ja positiivisen asenteensa. Kerromme hänen hauskoja tarinoitaan eteenpäin siskoni lapsille. Ja ehkä joku päivä saan kertoa omille lapsilleni, kuinka isomummi ”vahingossa” unohti rumat kengät uunin perälle kuivumaan niin, että ne paloivat ja hän sai uudet.

Tänään Jumala halusi muistuttaa minua, kuinka nuoret ja vanhat tarvitsevat toisiaan. Vaikka omat isovanhempani ovat kaukana, toiset jo taivaassa, olen saanut nauttia tuosta erityisestä rakkaudesta. Ystävämme järjesti meidät auttamaan vanhuksia kotitöissä. Kommunikointi rajoittui elekielen lisäksi pariin sanaan venäjää ja hepreaa. Pariskunnan lämpö kuitenkin oli jotain, mihin en ole törmännyt pitkään aikaan. Ylenpalttisen vieraanvaraisuuden seurauksena olo oli kuin syöttöporsaalla ja lähdimme halauksen ja poskisuudelman saattelemina. En ole varma, kuka tuli eniten siunatuksi.

Päivän johtopäätös oli, kuinka tärkeää on vierailla vanhusten luona. Kuunnella ja jakaa jotain omasta elämästään (heidän mielestään se on jännää, uskokaa tai älkää). Ja se on tehtävä nyt, vielä kun on aikaa.

Silmät auki ihmisyydelle

Voi, mikä päivä! Vierailimme kontaktiemme mukana kehitysvammaisten hoitolaitoksessa Länsirannalla. Pakko myöntää, että minulla on ollut jonkinlaisia ennakkoluuloja sekä kehitysvammaisia, että muslimeita kohtaan. Oli mahtavaa nähdä, kuinka ne murtuivat samalla hetkellä kun astuin rakennukseen! Henkilökunta ja potilaat tekivät minuun todella suuren vaikutuksen!

Paikka oli täynnä iloa ja toivoa. Hymy levisi jokaisen kasvoille, kun he tajusivat saavansa vieraita. Henkilökunta oli ihan mieletön; he vitsailivat ja nauroivat yhdessä potilaiden kanssa. Joka kerta kun eräs mieshoitajista astui huoneeseen, kaikki alkoivat nauraa. Potilaat kertoivat vuorotellen, kuinka hauska hän on.

Leivottuamme keksejä menin pesemään käsiä vanhan miehen kanssa. Hän kertoi, kuinka kaunista ulkona on ja lauloi Kulkuset -joululaulua. Pesin hänen kätensä ja kuivasin ne pyyhkeeseen. Hänen kiitollinen ilmeensä oli jotain niin liikuttavaa ja vilpitöntä, että sain tosissani pidätellä kyyneleitä.

Menin erään lapsen luo ja silitin hänen päätään. Hän tarttui käteeni ja piti tiukasti kiinni. Näin hänen kasvoiltaan, kuinka suunnattomasti hän nautti kaikesta saamastaan huomiosta. Ei tarvittu sanoja eikä yhteistä kieltä. Hän janosi rakkautta ja sitä, että joku pitäisi hänestä kiinni. Minä sain olla se joku edes hetken verran. Aika siellä loppui ihan liian pian.

Tänään sain nähdä täydellisen vastakohdan parin päivän takaiselle holokaustimuseolle. Kaikki tuo oli täysin vastakkaista Hitlerin ajattelun kanssa. Hän halusi nähdä ulkokuoren ja sulkea pois ihmisyyden. Näin museossa kuvan, joka tiivisti mihin tuollainen ajattelu johti; nälkään nääntyneitä alastomia ruumiita ajetaan kauhakuormaajalla kuoppaan poltettavaksi kuin soraa. Ihmisiltä otettiin pois ruoka, vaatteet, hiukset ja lopulta nimi. Juuri se, joka tekee meistä kaikista uniikkeja.

Eilen rukoilin, että Jumala näyttäisi minulle, millaista Hänen rakkautensa on. Vierailun jälkeen tajusin saaneeni vastauksen. Jumalan rakkaus on sitä, mihin ihminen ei pysty. Rakastaa niitä, joita kukaan muu ei rakasta. Sulkea pois ulkokuori ja nähdä ihminen sisällä. Tuo kyky on lahja Jumalalta, eikä Hän halua meidän kadottavan sitä.