Entinen ystäväni päänsärky

Perjantaina Evijärvellä oli nuorisotapahtuma, jossa puhui Jani "Katupaimen" Liukkonen tiimeineen. Luulin sen olevan aivan tavallinen ilta muiden joukossa. Loppupuolella tapahtumaa Jani kysyi, kenellä on, tai on ollut jatkuvaa päänsärkyä. Juuri ennen lähtöä olin taas ottanut paljon särkylääkettä, mutta koska kipu ei oikeastaan ollut helpottanut, nostin käteni ylös neljän muun kanssa. Normaalistihan vältän näitä tilanteita viimeiseen asti. Tiimi rukoili meidän kaikkien puolesta ja rehellisesti sanottuna en uskonut siihen, että mitään tulisi tapahtumaan. Tiedän kyllä, mitä Raamatussa sanotaan sairaiden parantamisesta (Mark. 16:18) ja olen kuullut ihmeitä tapahtuvan yhä enemmän. Ajattelin niiden vain koskevan joitakin muita. Ehkä sellaisia, joiden usko on vahva. Tai niitä, jotka ovat oikeasti sairaita.

Istuin tuolissa ja ihmisten rukoillessa ympärillä, kipu hellitti. Ajattelin ensin, että ehkä vain rentouduin ja siksi pääkipu ei tuntunut enää sietämättömältä. Lihasten jumitus oli kuitenkin ennallaan, vain kipu poissa. Myöhemmin myös jumitus helpotti ja ensimmäsitä kertaa moneen päivään tuntuu, että sain vedettyä kunnolla ilmaa keuhkoihini. Jeesus oli parantanut päänsärkyni! Vielä näin pari päivää myöhemmin olo on epätodellinen, sillä ennen jo niin tottumukseksi tullut kipu on poissa. Voin istua koneen ääressä normaalisti ja nukkua ilman, että herään keskellä yötä kipuun.

Jos uskot sattumiin, voit ajatella tämän kaiken olevan hyvää tuuria. Minä kuitenkin uskon Jeesukseen, joka on voimallinen parantamaan!

Isänpäivä

Katselin aamulla kun siskontytöt laittoivat isälleen aamiaista. Molemmat olivat laskeneet päiviä siihen, että saavat antaa lahjat ja kortit, joita on askarreltu useampi kappale jo kuluneella viikolla. Itse menin tänä vuonna siitä, mistä aita on matalin; lahjakortti Dressmanille ja valmiskortti. Mutta ajatus on tärkein. Minulla on ihana isä.

Olisi hienoa osata yhä enemmän näyttää käytännössä myös Taivaalliselle Isälle rakkauttani. Tekemällä vaikka aamiaista. Ja osaisinpa joka päivä olla kiitollinen siitä, että minulla on sekä maallinen että taivaallinen isä, jotka rakastavat minua! Se on etuoikeus.

Hyvää isänpäivän loppua ja mahtavan siunattua viikkoa!

Enemmän kuin kymmenen

Pari päivää on kulunut taas Ruurikkalan idyllisissä maisemissa. Koska tällä viikolla tunteja oli taas säälittävän vähän, pää oli hajoamispisteessä kaikesta liian vähästä työstä ja pitkään nukkumisesta. Niinpä päätin tulla vähän auttelemaan keskukselle ja viettämään laatuaikaa. Kuinka olenkaan kaivannut tätä paikkaa!

Tänään lukiessani erästä kirjaa, aloin pohtia Jumalan suuruutta. Ei mikään helppo aihe, mutta ainakin yritin. Sain mieleeni kuvan, jossa katson korkealta vuorelta maailmaa. Sellainen maisema on helppoa nähdä kuvana, sen kummemmin pohtimatta välimatkoja. Entä jos kykenisin näkemään myös sivuille ja taakse yhtä aikaa samalla tavoin? Jos voisin katsoa samaan aikaan sekä ylös, että alas? Mitä jos pystyisin keskittämään katseeni sumenematta kauas ja lähelle, nähdä yhtä hyvin kirkkaassa valossa ja synkässä pimeydessä kuin päivänvalossakin? Jos voisin nähdä kaiken niin pienen, että sen katselemiseen tarvitsee parhainta mikroskooppia yhtä hyvin kuin äärettömän. Kaiken näkyvän ja näkymättömän. Saattaisin olla jo hieman lähempänä Jumalan näkökulmaa.

Jumala valaisi asiaa esimerkin kautta. Siskontyttöni rakastavat puhua sunttäreistää, eikä ihme, sillä joka vuosi he saavat valita synttärikakulleen teeman ja siskoni on loistava leipuri. He nauttivat saadessaan puhua iästään ja näyttää sormin, kuinka paljon on neljä tai kuusi vuotta. Mutta odotapa vain jos menet mainitsemaan, kuinka vanha itse olet, se saa heidät hämilleen ja he alkavat useimmiten puhua jostain aivan muusta asiasta. Luvut, jotka ovat enemmän kuin kymmenen ovat vain käsitteitä. He tietävät sellaisten olemassaolosta, mutta eivät ymmärrä niitä vielä. Sama juttu Jumalan suuruuden kanssa. Olisi turhaa pyytää Jumalaa kertomaan yhdellä kertaa millainen Hän on, sillä se jäisi vain käsitteeksi. Toki voisimme kysyä Jumalalta puiden tai hiekanjyvien määrää maailmassa ja kaikkivaltiaana Hän toki osaisi vastata, ongelma on kuitenkin se, ettemme kykenisi ymmärtämään niin suuria käsitteitä, että saisimme luvusta jotakin irti.

Jos ajattelee Jumalan olevan vanha parrakas ukko, joka katselee meitä avaruudesta, jää paljosta paitsi. Ensinnäkin Hän näkisi maailman hyvin kaukaa. Tuskin häntä kiinnoistaisi paljoakaan sinun tai minun pelastuminen. Toiseksi Hän näkisi maailman vain toiselta puolelta. Silloinhan se toinen puoli jäisi täysin ilman valvontaa ja siellä saisi tehdä mitä haluaa. Aika järjetöntä. Me tarvitsemme Pyhää Henkeä opettamaan meille käsitteitä. Jos lapset oppivat ymmärtämään lukuja, jotka ovat enemmän kuin kymmenen, mekin voimme aikuisina oppia asioita, jotka joskus olivat suurempia kuin ymmärryksemme.

Tuo on hyvä lähtökohta alkaessa pohtia sitä kenen kanssa olemmekaan tekemisissä täällä maan päällä ja mitä tarkoittaa kaikkivaltias, elävä Jumala.

Yhtälön muuttuja

Hassua, kuinka asiat muuttuvatkaan.. Joskus viime syksynä ostaessani vihdoin keltaiset saappaat, sanoin Jumalalle puoliksi tosissani, kuinka haluaisin tulevan puolisoni tunnistavan minut keltaisista saappaistani. Olin henkisesti valmistautunut sateiseen juhannukseen, jotta saisin vetää saappaat jalkaan ja odottaa kuka kiinnittäisi huomionsa kenkiini. Keskikesällä vain sattui paistamaan aurinko ja luovuin jo toivosta kuluvan vuoden suhteen. En tajunnutkaan, että kuukausi aiemmin pyöräillessäni töihin joku oli jo tunnistanut minut juuri keltaisista saappaistani.

Talvella Rekkapoika oli heittänyt myös pallon Jumalalle; olisi mukava tavata tyttö niin, ettei tarvitsisi lähteä etsimään, koska aika kuluu suurimmaksi osaksi töissä. Vaikka sitten rekan ratista. Tuo toive oli kuitenkin jo unohtunut kevääseen mennessä, jolloin vastaantulevan pyöräilijän saappaat loistivat puolen kilometrin päähän. Tyttökin oli tuttu Ruurikkalasta.

Vaikka tiesimme toisemme jo ennestään seurakunnasta, varsinaisia kipinöitä alkoi syttyä välillemme vasta ollessamme molemmat ohjaajina lastenleirillä. Upeat silmät ja veikeä hymy olivat jotain, mitä päädyin etsimään väkijoukosta päivä toisensa perään.  Rekkapoika oli todennut minussa olevan äiti-ainesta tuleville rasavilleille tenavilleen. 

En todellakaan aikonut aloittaa mitään romanssia, koska olin aikeissa lähteä Ruurikkalasta viikon päästä. Pidin tiukasti kiinni mielipiteestäni kunnes eräänä iltana Rekkapoika laittoi minut siviiliautonsa rattiin. Kotipihalla yritin saada pakkia päälle huonolla menestyksellä, jolloin hän ”joutui” auttamaan. Tuon lähes huomaamattoman kosketuksen jälkeen totesin itselleni jopa säikähtäneenä; tämä tyttö taitaa olla mennyttä.

Leirin jälkeen eräs varsin teräväkatseinen ohjaaja ”sattumalta” pyysi meitä kahta viemään tavaroita paikasta a paikkaan b, mutta koska tämä suunnitelma meni lopulta puihin, Rekkapoika vei minut treffeille. Se oli siinä. Rukoiltuamme yhdessä ja erikseen suhteen mahdollisuutta päädyin jäämään Ruurikkalaan vielä viikoksi, sitten kahdeksi.. Ja lopulta puoleksitoista kuukaudeksi. Näin rekkapojasta tuli rekkapoikaystävä ja minun elämäni muuttui taas kertaheitolla.

Seurustelua on jatkunut reilu 3 kuukautta ja vaikken vielä olekaan täysin vakuuttunut autonromujen sijoittamisesta tulevalle kotipihalle, alan olla vakuuttunut faktasta ettei tästä enää vaihtamalla parane. Ja onneksi myös perheeni lienee samaa mieltä. Rekkapoikaystävä tuli elämääni kun vähiten osasin odottaa tai kaivata. Se ei vähennä kiitollisuuteni määrää Jumalalle, sillä näen nyt kaiken tapahtuneen juuri oikealla aikataululla.

Unelmia

Heräsin tällä viikolla siihen todellisuuteen, että minulla oli koulujutut tekemättä, enkä ollut viettänyt kahdenkeskistä aikaa Jumalan kanssa aikoihin, mutta olin kuitenkin ehtinyt jo suunnilleen valita unelmataloni tapetit. Ikuisen haaveilijan ongelma kai. Olin jostain syystä tuudittautunut ajatukseen, että minun unelmani ovat Jumalan unelmia ja Jumalan unelmat minun unelmiani. Jumala tuskin kuitenkaan hirveästi piittaa unelmataloni tapeteista, joten jouduin esittämään kysymyksen: Mitkä ovat Sinun unelmasi elämälleni?

Vastausta ei tarvinnut kauan odottaa kun minua pyydettiin puhumaan erään seurakunnan nuorteniltaan.  Sain kieltäydyttyä aikataulullisiin ja logistisiin ongelmiin vedoten, vaikka tosi asiassa syynä oli se, etten todellakaan sillä hetkellä tuntenut itseäni sopivaksi välittämään Jumalan Sanaa muille. Ai miksikö, eikö aina luulisi olevan sen verran sanottavaa vaikka vanhoja muistiinpanoja kaivellen? Faktahan on kuitenkin se, että minun on mahdoton kertoa jollekin ystäväni tuoreita kuulumisia, jos en ole ollut tähän yhteydessä viime aikoina. Sama juttu Jumalan kanssa. Hän ei toimi ja käytä meitä yhteytensä ohi, ikinä.

Jumala oli näköjään kuitenkin päättänyt, että puhun perjantaina ja toisen kerran kysyttäessä en enää uskaltanut kieltäytyä. Niinpä laitoin taas koulujutut syrjään, aloin rukoilla ja miettiä unelmiani. Osa niistä oli jo toteutunut, mutta osaa odottelin vielä toteutuvaksi. Silti tunsin oloni jollain tavalla tyytymättömäksi. Joko jotain voisi taas tapahtua? Miksei vielä? No entä huomenna? Välillä taas tuntui, että hyviä hetkiä muistellessa olisi mukavaa palata menneisyyteen.

Päädyin lueskelemaan muistiinpanojani viime talvelta Timothy Kellerin kirjasta Tuhlaajaisä. Tuolloin minua suuresti hämmästytti se, kuinka molemmat pojat olivat yhtä syyllisiä isänsä edessä. Olin pienestä pitäen aina keskittynyt nuoremman pojan virheisiin. Tänään kuitenkin Jumala näytti minulle koko asian toisin:

Eräällä miehellä oli kaksi poikaa… Nuorempi poika oli jo saavuttanut kaikki unelmansa. Hän oli tuhlannut koko omaisuutensa siihen, mitä hän oli maailmassa eniten halunnut. Vanhemmalla pojalla taas tuo omaisuus oli odottamassa tulevaisuudessa. Ajatelkaa molemmat tilanteet omalle kohdallenne. Miljoonaperintö käytettynä kaikkeen mukavaan tai vaihtoehtoisesti miljoona euroa odottamassa pankkitilillä tulevaisuutta varten. Varsinkin jälkimmäisen vaihtoehdon luulisi hivelevän mieltä. Mutta mikä onkaan tilanne kun Isä järjestää juhlat? Vanhempi poika, jolla on loistava tulevaisuus edessään, on kateellinen nuoremmalle veljelleen ja kieltäytyy juhlimasta iloisessa perhejuhlassa (mikä muuten siihen aikaan oli todella epäkunnioittavaa juhlien isäntää kohtaan). Molemmat pojat halusivat enemmän isänsä omaisuutta kuin Isää itseään.

Meille käy helposti samoin. Keräämme ympärillemme kaikkea hyvää, vaikka Jumalan huolenpidon vastaanottamisessa ei varsinaisesti olekaan mitään pahaa, mutta unohdamme antaa kunnian sen kaiken hyvän antajalle. Pidämme itsestäänselvyyksinä asioita, jotka olisimme saavuttaneet joka tapauksessa ilman Jumalalaakin, kuten asuntoa, ihmissuhteita tai vastaavaa.. Vaikka meillä olisi miljoonaomaisuus odottamassa tai olisimme sen saaneet jo käyttää kaikkeen hyvään, ilman Taivaallisen Isän läsnäoloa olemme aina tyytymättömiä. Tarinassa isä sanoi pojalleen ”kaikki mikä on minun, on sinun”, aivan kuten Jumala sanoi ensimmäiselle miehelle ja naiselle. Sama lupaus koskee meitäkin.

Jumala ei pyydä meiltä paljoa. Oikeastaan ainoa uhri, jonka voimme antaa vastalahjana Jumalalle, on kiitos. Rehellinen kiitos lähtee siitä, että ymmärrämme, kuinka paljon olemme jo saaneet ja tulemme vielä saamaan Häneltä. Eikä kiitoksemme tarvitse edes rajoittua hyvään omassa elämässämme, vaan voimme ammentaa kaikesta mitä Hän on. Jumala on enemmän kuin voimme koskaan edes unelmoida.

Talar du svenska? Part 2

Etsitkö elämääsi muuttavaa kokemusta? KaksiSpråkig DTS alkaa taas!

Koulureppu pakattuna

Syyskuu. Takana on reilun kuukauden tauko kirjoittamisessa. Loppukesä on ollut vähintäänkin mielenkiintoinen. Olen yrittänyt pysyä mukana kaikessa; opiskeluiden aloittaminen, seurustelu ja ihmissuhteet ylipäätään. Kaikkea ei ehdi. Kynnys kirjoittaa kuulumisia ja tapahtumia on kasvanut päivä päivältä. Jospa nyt pääsisi taas alkuun arjen asetuttua kohdilleen.

Aloitin siis viikko sitten sosionomi-opintoni Ylivieskassa. Se on reilun vuoden ajan kytenyt haave enkä oikein vieläkään ymmärrä sen olevan todellinen. Palautin mieleeni äidin kanssa käydyn keskustelun keväältä 2011:
Minä: Äiitiii, yhteishaku päättyy vartin päästä, eikä mulla oo aavistustakaan mihin haen.
Äiti: Et sitte yhtään aikaisemmin tajunnu hakea? No, mites se kauppatieteellinen, jonka pääsykoekirjatki tilasit?
Minä: Ääh, ei se enää kiinnosta. Voisko enää olla turruttavampaa alaa? Mikähän musta oikeen tulee isona? Oho, pitää nyt oikeesti mennä täyttämään ne hakukaavakkeet, ettei tuu kiire.

Päädyin siis lopulta hakemaan Opetuslapseuskouluun, mikä oli yksi siihenastisen elämäni parhaita päätöksiä. Koulun aikana pohdin ja rukoilin edelleen samaa kysymystä. Jotakin pitäisi opiskella, mutta mikä olisi ammatti jossa oikeasti viihtyisin? Ollessamme Perheniemessä viime vuoden syyskesällä, seisoskelin erään iltatilaisuuden aikaan kahvituspöydän takana kun huomasin tutunnäköisen opinto-oppaan. Otin sen käteeni ja avasin sen sattumanvaraisesti. Sosionomi (AMK). Luin koulutuksen kuvauksen yhä uudestaan ja uudestaan. Tässä se on. Innostus säilyi vielä tähän tänä vuoden kevään yhteishakuun asti. Tai oikeastaan ennemminkin vahvistui, kun ”sattumalta” tutustuin sosionomeihin, joiden työ vaikutti hurjan mielenkiintoiselta.

Vaikka pääsykoetulosten tultua kaikki ei mennyt aivan kuten suunnittelin, kaikki meni kuten piti. Neljästä välivuodesta lukion jälkeen jäi käteen kypsyyttä ja luottamus siihen, että Jumala on johdattanut minut oikealle alalle. Pitää yrittää muistaa tuo kun hajoilen vaikeisiin koulutehtäviin, kuten eilen illalla...

Matkaraportti

Anteeksi! 

Olen päivittänyt blogia viimeksi heinäkuun alussa, mutta keltaiset saappaat eivät ole olleet hiljaa. Oikeastaan päinvastoin! Kesä on kulunut kuvankauniissa Ruurikkalassa. Jotakin roolistani täällä kertoo se, että parin päivän tuntemisen jälkeen eräs Summer-DTS:n oppilaista totesi: ”Ku sä oot tuollanen äitihahmo!” Asian omaksumisessa kesti minun temperamentillani hetki jos toinenkin, mutta Jumala näytti Sanansa kautta ja käytännössä kaiken olevan vain osa Hänen hyvää suunnitelmaansa. Välillä meidän ajattelussamme rajoittuneiden ihmisten on vaikeaa ymmärtää olevamme niin paljon enemmän kuin pelkästään se, mitä teemme.

Kesän projektina oli myös paikallisen helluntaiseurakunnan lastenleiri, jossa olin lapsityöntekijän avustajana raamiksilla ja vähän muussakin. Häntä seuratessani opin paljon, en pelkästään lapsityöstä vaan myös Jeesuksen seuraamisesta elämässä. Kaiken kaikkiaan leiri oli mahtava kokemus, jossa sain oppia paljon Jumalan suuruudesta ja rakkaudesta.

Hain keväällä opiskelemaan sosionomiksi tarkoituksenani muuttaa syksyllä Ouluun. Jumalan suunnitelmat olivat kuitenkin toiset. Heinäkuun alussa kirje opiskelupaikasta sekoitti suunnitelmani pahasti. Oulun sijaan kutsu tuli Ylivieskaan, jonne olin ajatellut hakevani vain vitsillä ja pääsykokeet psykologisine testeineen kävin tekaisemassa vasemmalla kädellä. Oli suorastaan ihme, että pääsin sisään.

Koin kuitenkin, että tuo kirje otti minulta pois kaiken mistä olin haaveillut. Näin Jumalan valmistaneen minua tuohon uutiseen, mutta pettymyksestä jaloilleni pääseminen tuntui kestävän ikuisuuden. Istuessani neljän seinän sisällä yritin kertoa itselleni Jumalan hyvästä tahdosta ja täydellisistä suunnitelmista. Se oli vaikeaa. Sen sijaan, että Jumala olisi antanut minun selvitä yksin kaikesta Hän lähetti uuden ihmisen elämääni. Juuri sillä hetkellä kun vähiten osasin odottaa, ihastuin erääseen poikaan seurakunnan toiminnassa. Kuluneet pari viikkoa ovat menneet tutustuessa ja rukoillessa Jumalan johdatusta suhteelle. Odotan innolla, mitä tulee tapahtumaan. Uskomatonta, kuinka paljon voikaan tapahtua lyhyessä ajassa!

Nyt näen taas Jumalan suunnitelmat. Näinhän kaiken pitikin mennä. Koska pääsuunnittelija kantaa aina vastuun työstään, on helppoa jättää vastuu itsestään ja omasta elämästään kaikkivaltiaalle Luojalle.  Siinä vaiheessa kun kaikki tuntuu menevän pieleen, voi sanoa: ”Isä, mä en jaksa enää!” Millainen isä kieltäisi avun lapseltaan, joka tulee itkien tämän luokse? Ei minun ainakaan.

Luovutusvoitto

Aina asiat eivät mene kuten toivoisi. Sitten tulee pettymys. Voi tuijottaa pari päivää seinään ja velloa syvissä vesissä. Miettiä, kuka on aina oikeassa ja keksii parhaat suunnitelmat. Väittää viimeiseen asti, että "olisinhan minä itsekin.. miksi ei?" Kun on mököttänyt tarpeeksi, voi todeta olleensa väärässä ja pyytää anteeksi.

Ennen olisin sanonut vastoinkäymisten olevan vain huonoa tuuria. Vailla tarkoitusta, tekemässä minut onnettomaksi. Jos motiivinani uskoa Jumalaan olisi pääsy taivaaseen, olisin siirtänyt päätöstäni viimeiseen asti. Kuvitelmat täydellisestä uskovasta ja helposta elämästä karisevat edelleen joka päivä. Silti en vaihtaisi niistä yhtäkään pois. Pääsykokeiden psykologisissa testeissä pyydettiin jatkamaan lausetta: "Pelkään eniten.." Tajusin riemuiten, että voin kirjoittaa rehellisesti etten pelkää mitään. Mikään pelko ei ole suurempi kuin Jumalani. Tarvitsen Häntä enemmän kuin mitään muuta.

Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa. Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen. Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.
(Room. 5:1-5)

Kävelevä mainos

Taas on se aika vuodesta kun Karavaanareiden uudet jaksot alkavat pyöriä telkkarissa. Se onkin lähes ainoa sarja (jääkiekon lisäksi), jota ehtii seuraamaan. Vilahtipa eilisen jaksossa myös oma koti. Pääset katsomaan jaksot tästä. Edelleenkään en lupaa laatutakuuta muiden jaksossa esiintyvien puolesta.

Poikien jutut saavat miettimään, millaisen kuvan annamme itsestämme muille. Etenkin heillä on suuri vastuu sanoistaan ja teoistaan, kun ihmiset kerääntyvät televisioidensa ääreen katsomaan, mitä on helluintailaisuus. Luin eilen illalla John Burken kirjaa Täydelliset älkööt vaivautuko (2009 Päivä Osakeyhtiö) ja tajusin, etten itse ainakaan valitusteni ja asenteitteni kanssa ole aina ollut edes kohtalainen esimerkki kristitystä. Ennen kaikkea oman käytökseni muita kohtaan tulisi olla rakastavaa. Sen jo pelkästään tulisi kertoa tarpeeksi Hänestä, jota edustan. Vaimo kertoo paljon miehestään edes mainitsematta tätä. Kuten Eliaskin sanoi, kristityillä on maailman paras tuote, mutta huonoin markkinointi.

Minä olen kävelevä mainos! Olen ehkä ainoa Raamattu, jota jotkut elämässään lukevat! Tuon vastuun tajuaminen tuntui musertavalta. Mutta kun epäonnistun, armo ottaa minut kiinni. Isäni asentaa pyörääni apurattaat ja kulkee vierellä ojeita antaen.

Perinteet kunniaan

Seurakunta on jakautunut kahtia, nuoriin ja vanhoihin. Vanhat ovat konservatiivisia, tylsiä ja jumittuneita tapoihinsa, jotka ovat perua heidän nuoruudestaan. He laulavat vain hengellisen laulukirjan lauluja ja nostavat metelin, jos jotain nykyajan hömpötyksiä yritetään ajaa läpi seurakunnan kokouksissa. Nuoret taas ovat vastuuntunnottomia, omaavat aivan liian liberaalit arvot eivätkä kunnioita muiden mielipiteitä. He soittavat kissan rääkkäykseltä kuulostavaa musiikkiaan liian kovalla ja tekevät kaiken uhallakin toisin kuin vanhempansa.

Ei ihme, että seurakunnissakin yhteistyö vanhojen ja nuorten välillä usein takkuaa. Kumpikaan sukupolvi ei kunnioita toista niin paljon, että vaivautuisi edes yrittämään yhteistyötä. Jostain kumman syystä nuo vanhat kuitenkin jatkuvasti puhuvat ylpeinä lapsistaan ja lapsenlapsistaan, ottavat kunnian heidän menestyksestään. Ovathan he kovalla työllä sukuansa jatkaneet. Nuorten keskuudessa taas mummun tekemät villasukat ovat kestomuodin huippukärkeä ja vaikka kavereille totuutta ei välttämättä kerrotakaan, harva vaihtaisi pois joulun vanhempiensa kanssa.

Sodanjälkeisessä Suomessa mahdollisuudet lisääntyivät. Sukutila ei välttämättä enää työllistänytkään perheen nuorempaa polvea, vaan työhön saatettiin lähteä toiseen kaupunkiin. Tuo oli kiehtova vaihtoehto varsinkin niille, jotka halusivat rakentaa itse tulevaisuutensa ja asemansa yhteiskunnassa. He halusivat tehdä jotain muuta kuin vanhempansa. Teollistuva Suomi tarvitsi yhä vähemmän käsityöläisiä ja enemmän työntekijöitä. Siihen oli mukauduttava silläkin uhalla, että sukupolvia kestänyt käsityöperinne katkeaisi.

Miksi ihmeessä jauhan Suomen historiasta? Uskon siitä löytyvän ratkaisun ongelmaamme. Voimme rakentaa tulevaisuuttamme vain ymmärtämällä historiaamme. Seurakunnissa vanhat eivät halua luopua asemastaan, koska eivät yksinkertaisesti luota siihen, että nuoret jatkavat perinteitä. He eivät usko, että nuoremmat osaisivat tehdä kaiken yhtä hyvin kuin he itse. Siinä vanhemmat ovat oikeassa. Kuinka se olisikaan mahdollista, jos kukaan ei opeta heitä? Voiko nuoria syyttää siitä, että he keksivät itselleen tavan selvitä?

Me emme halua rakentaa seurakuntaamme uudestaan jokaisen sukupolven aikana. Tulta ei tarvitse keksiä montaa kertaa, jos isä näyttää pojalleen kuinka se tehdään. Vain oppimalla historiastamme, voimme jatkaa työtä siitä, mihin vanhempamme ovat jääneet. Seurakunnat tarvitsevat mestareita, joilla on vuosikymmenten kokemus työstään! Mutta mestarit tarvitsevat oppipoikia, joille jakaa viisautensa estääkseen sitä katoamasta. Kun mestari on itse vastuussa oppilaansa kouluttamisesta, ennen pitkää syntyy luottamus siihen, että tämä pärjää ja osaa jatkaa perinnettä. Mestari voi lopulta keskittyä ylpeänä seuraamaan oppipoikansa menestystä.

Jeesus tiesi, ettei Hän tule olemaan maan päällä ikuisesti. Hän näki, kuinka kipeästi laumansa tarvitsi paimenia. Hän pyysi niitä Isältään ja lähetti matkaan kaksitoista opetuslastaan. Jeesus varusti heidät matkaan ohjein ja rohkaisuin. Hän käski tehdä kaikki kansat opetuslapsikseen. Apostolien työ ei aina sujunut virheittä, mutta perinne jatkui. Myös Vanhasta Testamentista löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka mestarit ovat kouluttaneet seuraajansa. Elian mentyä taivaaseen Elisa jopa sai Jumalan Hengen tämän jälkeen.

Sukupolvien välinen kuilu voidaan täyttää vain luomalla henkilökohtaisia suhteita. Kuten vanhemmilla on jälkikasvuunsa; eivät kaikki lapset pidä äitinään yhden lapsen äitiä. Nuoret voivat oppia arvostamaan vanhempia vasta tutustuessaan heihin. Oppimalla ymmärtämään heidän historiansa ja arvonsa. Kuulemalla tarinoita, miksi juuri tämä hengellisen laulukirjan laulu on merkityksellinen. Seurakunnat ovat täynnä juurettomia nuoria, jotka tarvitsevat oppaan. Nämä oppaat istuvat toisella puolen salia.

Uskon, että Jumala on voimallinen kouluttamaan meidät tehtäväämme, mutta uskon myös Hänen valinneen käyttää meistä jokaista osana suunnitelmiaan. Rukoukseni on, että Jumala yhä tänä päivänä saattaisi yhteen mestarit ja oppipojat. Jotta nuorempi polvi voisi ymmärtää juurensa ja vanhempi saada kuljetettua perintönsä nuoremmilleen.

Ärsyttävä kakara

Aika lailla vuosi sitten muutin Ruurikkalaan tietäen, että tämä paikka, nämä ihmiset ja aika täällä muuttaisivat minua. Muuttaisivat miten? Se olkoon ennen kaikkea todistus elävän Jumalan voimasta elämässäni.

En oikeastaan tiedä, mitä odotin tapahtuvan ja näin jälkeenpäin voin sanoa, ettei minulla ollut aavistustakaan. Ehkä odotin Jumalan laittavan minut ruotuun. Kurittoman tytönhupakon, joka oli kadoksissa, mutta palannut sitten Isänsä luo. Odotin, että saisin ansaitsemani rangaistuksen saatuani niin paljon pahaa aikaan omassa ja muiden elämässä. Odotin Jumalan kertovan minulle, mitä teen väärin, jotta voisin edes yrittää hyvittää jotain. Eihän se kuitenkaan aivan niin mennyt.

Minut on rakastettu kipeäksi. Olen huutanut, raivonnut, itkenyt ja kapinoinut. Aktiossa sain tarpeekseni kaikesta, lähdin ovet paukkuen jättäen tiiminjohtajani miettimään lähettääkö minut kotiin vai ei. Varsin ärsyttävä kakara siis. Silti joka kerta oltuani päivänkin poissa, minut otetaan vastaan hymyin ja halauksin. Tuskin edes tunnistan itseäni heidän kertomuksistaan.

En aio enää ikinä epäillä rakkauden muuttavaa voimaa. Tällä rakkaudella on hädin tuskin mitään tekemistä Hollywoodin kassamagneettien tai Jane Austenin iki-ihanien romaanien kanssa. Ne vain saavat meidät haaveilemaan olevamme jotain hienompaa, jolloin voisimme ansaita hyväksynnän ja ymmärtää, miksi meitä rakastetaan.

Joku teistä on ehkä kuullut Jumalan olevan rakkaus. En puhu Jumalasta, joka haluaa pakottaa meidät alaisuuteensa väkivalloin, kuten ehkä jotkut ovat ymmärtäneet. En Hänestä, joka haluaa kiusata meitä kertomalla synnistä, jotta voisimme tuntea olevamme huonoja ja yrittää kieltää kaiken, mistä pidämme. Tuskin kukaan haluaa edes oppia tuntemaan tällaista Jumalaa paremmin, saati opetella luottamaan kaikessa Häneen.

Tuo Jumalan rakkaus saa meidät itkemään, koska emme ole koskaan sen arvoisia. Ilman Jeesusta emme olisikaan. Tuo rakkaus saa meidät lähestymään vihollisiamme aseettomina, ilman aikomustakaan puolustautua. Se saa meidät lähtemään vieraaseen maahan kysymään, voimmeko auttaa jotenkin. Se saa meidät huutamaan huolesta Jumalalle niiden puolesta, joita emme edes tunne. Se saa meidät lukemaan Raamattujamme täysin vapaaehtoisesti.

Elämässäni kaikki ei todellakaan mene kuten itse haluaisin. En saa asioita vain sormia napsauttamalla ja teen virheitä. Luokkakokouksessa minulla ei ole minkäänlaisia meriittejä esitettäväksi. En voi päivääkään olla puhumatta Jumalasta, mutta puolustuksekseni kysyttäköön, voiko kukaan parisuhteestaan, työstään tai lapsistaan?

En voi pakottaa ketään uskomaan samoin, vaikka joskus haluaisin. Voin toki mennä kadulle heilumaan Raamatun kanssa julistaen tuomiota ja yrittäen käännyttää ohikulkijoita. Se olisi varmastikin yhtä hyödyllistä kuin yrittää myydä afrikkalaisille suomenkielistä lumilinkokatalogia. Ja olisi se nyt hurjan kiusallistakin! Ilman Jumalan rakkautta minulla ei olisi mitään erikoislaatuista tai tavoittelemisen arvoista. Ei kerrassaan mitään kerrottavaa.

Luopumisen tuskaako?

Viime viikkoina Jumala on haastanut minua luopumaan asioista, joita olin tottunut pitämään itsestäänselvyyksinä. Helppoa se ei ole. Tiedän Hänen antavan minulle kaiken, mitä tarvitsen. Onhan Hän luvannut Sanassaan pitää minusta huolta. Toisaalta, kaiken sen jälkeen mitä Hän on jo tehnyt hyväkseni, tuntuu hirvittävän epäreilulta odottaa, että luopuessani saisin jotain tilalle. Saati sitten teoria siitä, että siunatessani jotakin muuta, tulisin enemmän siunatuksi. Ei toimi minun päässäni ihan suoraan verrannollisena yhtälönä.

Lapsena nukkumaan mennessäni mietin usein, mitä ottaisin mukaan, jos talomme syttyisi palamaan. Tuo ajatus sai minut ahdistuksen partaalle, mutta sain usein mietittyä listan tärkeimmistä tavaroista ja vannotin itselleni huomenna kerääväni ne kassiin valmiiksi. Kaiken varalta, vaikka isä olikin palomies ja varmasti sammuttaisi palon ennen kuin ehtisin menettää mitään.

Eilen illalla mielessä oli tuo sama kysymys. En tiedä sitten johtuiko ajatus Ruurikkalan tuulessa paukkuvista kattopelleistä.. Joka tapauksessa mietin vastausta pitkään, mutta en keksinyt mitään yksittäistä tavaraa, jota ilman en selviäisi. Ei sillä, ettenkö pitäisi liikaa joistakin vaatteista. Lompakko ja kännykkä olisi kaikista fiksuinta ottaa mukaan. Raamattuani ehkä jäisin hieman suremaan kaikkine merkintöineen ja muistoineen, mutta samat muistot löydän lukemalla mitä tahansa Raamattua.

Tuon kaiken pohtiminen sai minut kuitenkin lapsuudesta poiketen tuntemaan oloni rauhalliseksi. Viekää vain kaikki mitä omistan, tärkeintä ette saa kuitenkaan!

Tavaroista pääsee eroon helpommin kuin mielenlinnakkeista, jotka estävät meitä tarttumasta siihen vapauteen, joka meille Jumalan perillisinä kuuluu. Kaikkien elämän aikana kertyneiden pettymyksien summana ajaudumme helposti ajatteluun, jossa suojaamme itseämme muilta ihmisiltä. Tiettyyn pisteeseen asti se onkin tervettä. Kenellekään ei liene hyväksi elää ihmissuhteessa, jossa joutuu hyväksikäytetyksi millään tavoin. Mutta entä jos ne muurit, jotka olemme luoneet suojelemaan itseämme ovat esteenä sille, ettemme voi luottaa täysin Jumalaan? Huolenpito ei rajoitu ruokaan tai vaatteisiin, vaan myös ihmissuhteisiimme. Hän ei pelkästään halua parantaa vanhoja haavojamme, vaan myös taistella puolestamme. Hän ei koskaan jätä tuomitsematta vääryyttä. Ei varsinkaan sitä, joka tehdään Hänen lapsiaan kohtaan.

Eikö silloin olisi aika laskea puolustus ja kunnioituksen eleenä asettaa mielessäänkin ylistysjoukot ennen aseellisia sotilaita? Aivan kuten Josafat taistelussa moabilaisia ja ammonialaisia vastaan. Tykkään hirveästi kun Raamatusta löytyy tällaisia loistoesimerkkejä normaaliin elämään sovellettavaksi!

Mielessä kytee lisäksi ajatus jäädä tänne Ruurikkalan kauniisiin maisemiin vielä ainakin pariksi kuukaudeksi. Työpäiviä on jäljellä 13, joiden jälkeen alkaa virallisesti kesä. Keskitytään nyt kuitenkin niihin ensin. Mutta suunnitelmista lisää sitten jokin toinen kerta..

Identiteettiteoria

Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä. (3. Moos 19:2)

Koko Raamattu tekee selkeän jaon pyhän ja epäpyhän välille. Tuo linjaus on kieltämättä mustavalkoinen, mutta toisaalta se antaa ymmärrettävät raamit Jumalalle mieluiseen elämään. Uuden Testamentin kirjeet ovat täynnä ohjeita, kuinka elää kristittynä, mutta niiden kaikkien päämäärä on sama: ”... tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette.” (1. Piet. 1:15)

Pyhällä elämällämme tuomme parhaiten kunniaa Luojallemme. Pyrkiessämme Hänen kaltaisekseen, osoitamme järjellisellä tavalla uskomme Häneen. Uskon siihen, että Jumala on meidän täydellinen idolimme.

”Pitäkää siis Jumalaa esikuvananne, olettehan hänen rakkaita lapsiaan.” Ef. 5:1

Jokaisen vanhemman tavoitteena on kasvattaa jälkikasvunsa omaa arvomaailmansa mukaisesti. Isille ja äideille suurinta kunniaa tuovat lapset, jotka pitävät jokapäiväisessä elämässään tärkeinä asioita, joita he itse arvostavat. Seuratessaan vanhempiensa esimerkkiä joko jatkaessa perheyritystä tai käyttäessä samoja kasvatusmetodeja lapsen usein sanaton viesti on: ”Arvostan työtä, jonka olet tehnyt. Kunnioitan sinua ja asioita, jotka ovat sinulle tärkeitä.”

Kunnioitus on lähes, mutta ei täysin verrattavissa rakkauteen. ”Rakastan sinua, mutta en usko asioihin kuten sinä.” Teini-ikäisenä tuo ajattelu määräsi pitkälti valintoja, jotka luuli ’melkein aikuisena’ jo hallitsevansa. Tänä päivänä kuitenkin arvostan suuresti isäni kärsivällisyyttä seurata näkyä omasta lähetysveneestä, äitini lujaa uskoa sekä perheemme rakentavaa keskustelukulttuuria.

Paavali jatkaa kirjeessään efesolaisille: ”Rakkaus ohjatkoon elämäänne, onhan Kristuskin rakastanut meitä ja antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle. Siveettömyydestä, kaikenlaisesta saastaisuudesta ja ahneudesta ei teidän keskuudessanne saa olla puhettakaan, eihän mikään sellainen sovi pyhille. Myöskään rivoudet, typerät jutut tai kaksimielisyydet eivät teille sovi, teidän suuhunne sopii kiitos. Tehän tiedätte hyvin, ettei kenelläkään siveettömällä eikä saastaisella ole osaa Kristuksen ja Jumalan valtakunnasta, ei myöskään ahneella, sillä hän on epäjumalanpalvelija.”

Pilkunviilaajana huomioni kiinnittyi tapaan, kuinka rakkaudellisesti Paavali tuo esille vakavan asiansa, ilman arvostelua tai kieltoa. Hän ilmaisee seurakuntalaisten jo olevan pyhiä, jättäen ilmaan vapauden valita, kuinka kukin haluaa toimia. Itse asiassa tuo toimii myös käytännössä; joskus viime vuonna ollessani sijaisena, eräällä koululla oli pahasuinen pikkutyttö, jolle totesin, etteivät rumat sanat sovi noin kauniin tytön suuhun. En kuullut hänen enää kiroilevan, mikä oli aika ihmeellistä siihen nähden, kuinka monta kertaa häntä oli samasta asiasta kielletty.

Joka päivä saamme itse valita, millaisen viestin teoilla ja sanoilla annamme vanhemmillemme ja ennen kaikkea Taivaalliselle Isällemme, joka meidät on luonut ja rakkaudella kasvattaa oman arvomaailmansa mukaisesti. Ilmaisemmeko kunnioituksemme antamalla koko elämämme pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi, kuten Paavali asian roomalaisille ilmaisi. Jumala antaa meidän valita, haluammeko olla tunnistettavissa Hänen pyhiksi lapsikseen tehden niitä hyviä tekoja, johon Hän on meidät luonut.

P.s. Suosittelen lukemaan loppuun Efesolaiskirjeen luvun. Sieltä löytyy hienoja asioita! Tai oikeastaan koko Raamatun.. Loistokirja!

Inspiraatio sillipurkissa

Visuaalisena ihmisenä minua kiehtoo kovasti kaikki, mitä Isäni on luonut. Hän tietää sen ja puhuu usein silmieni kautta muiden aistien sijaan. Kuten Israelissa lukiessani Valloittava salaisuus – kirjaa kysyin ääneen Jumalalta: ’Kuinka haluat osoittaa minulle rakkautesi tänään?’ Käänsin katseeni kirjasta puutarhaan ja samassa näin uskomattoman kauniin siniturkoosin linnun lentävän oksalle. Tuijotin sitä hetken henki salpautuneena ennen kun se lensi pois.

Juuri kun kevät on kirjaimellisesti rumimmillaan, Jumala halusi muistuttaa minua, ettei kauneus rajoitu vain luontoon tai sitä hallitseviin vuodenaikoihin. Inspiraatio, yliluonnollinen innostus johonkin uuteen, saa alkunsa myös kauneudesta, jota kuulemme tai koemme.

Kun kuuntelee loistavaa musiikkia tai viettää aikaa hyvien ystävien kanssa, ajan ja paikan taju katoaa. Ikään kuin aistit keskittyisivät seuraamaan jotakin, mikä ei ole rajoittunut tämän maailman käsitteisiin. Tuota tunnetta seuraava inspiraatio saa meidät haluamaan muuttua paremmaksi ihmiseksi sen sijaan, että se muistuttaisi elämästämme langenneessa maailmassa, jossa painimme heikkouksiemme kanssa. Inspiraation lähde heijastaa täydellisyyttä, joka haluaa meidän muuttuvan tuon täydellisyyden kaltaiseksi. Sanonta ’seura tekee kaltaisekseen’ ei rajoitu pelkästään ihmisiin vaan kattaa koko elinympäristömme.

William P. Youngin kirjassa Autiotalo Jumala kuvataan mahdollisimman konkreettisesti kolmena persoonana. Jo ideana se, että Jumalan voisi vangita sanoihin kuulostaa mahdottomalta ja kuvaus suurimmilta osin jääkin vain yrityksen tasolle. Pidin kuitenkin ajatuksesta Pyhästä hengestä inspiraation lähteenä, joka heijastaa kaikkia maailman ääniä, värejä ja niiden sävyjä.

Jeesus sanoi Isän lähettävän meille puolustajan, joka opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut. (Joh 14:26) Tarvitsemme inspiraatiota ymmärtääksemme Jumalan Sanaa yhä syvemmin ja pystyäksemme elämään pyhien lailla, kuten Taivaallinen Isämme on Pyhä. Henki vapauttaa meidät lain alaisuudesta inspiroitumaan syvempään läheisyyteen Jumalan kanssa.

Mutta kun heidän sydämensä kääntyy Herran puoleen, peite otetaan pois. Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus. Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki. (2.Kor. 3:16-18)

Voi kun saisin ajatukseni puettua sanoiksi, kuten ne näen. Mutta kuten jo Youngin tapauksessa totesin, se lienee mahdotonta. Tämä kappale kuitenkin on viimeisen inspiraationi lähde.

Uhkauksesta lupaukseen

Lukiessani Nehemian kirjaa, silmiini osui Jumalan uhkaus Moosekselle, jos Israelin kansa luopuisi Herrastaan. Se sisältää myös lupauksen, jos kansa taas kääntyisi Jumalansa puoleen:

Mutta muistathan, että sanoit Moosekselle: ’Jos luovutte minusta, minä hajotan teidän muiden kansojen sekaan. Jos sitten kuitenkin käännytte minun puoleeni ja noudatatte käskyjäni ja elätte niiden mukaan, kokoan teidät jälleen yhteen, vaikka teidät olisi hajotettu maan ääriin, ja vien teidät paikkaan, jonka olen valinnut nimeni asuinsijaksi.’ Neh.1:8-9

Jumala ei uhannut tappaa kansaansa, se ei olisi ollut pahin mahdollinen rangaistus. Sen sijaan hän uhkasi tehdä jotain pahempaa; hajottaa sosiaalisen turvaverkon. Jumala sanoi, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin. Koko kulttuuri perustui yhteisöllisyyteen, olihan Jumala asettanut jokaiselle suvulle oman tehtävänsä.  Heidän identiteettinsä perustui Jumalan lupaukseen valitusta kansasta ja hajottaminen muiden kansojen keskuuteen merkitsi siis ennen kaikkea tuon vahvan identiteetin murtumista. He joutuivat luopumaan kaikesta turvallisesta, mitä heillä oli.

Kuvitellaan, että ihminen viedään yhtäkkiä toiseen maahan, jossa vallitsevat erilaiset tavat, kieli ja kulttuuri. Yhtäkkiä hän ei ole enää se, joka on luullut olevansa koko siihenastisen elämänsä. Hänellä ei ole perhettä, arvoa eikä sosiaalista tukiverkkoa. Kaikki minkä varaan hän on rakentanut elämänsä, on poissa. Vähemmästäkin mieli järkkyy, vaikka tuo skenaario kuulostaa nykyihmisen korvaan epärealistiselta.

Vaikka Jumala antoi kansalleen vapaan tahdon, Hän osoitti kaikkivaltiutensa luomansa yhteyden kautta. Koko Raamattu korostaakin tuota yhteyttä kannesta kanteen. Pelastus tarkoittaa pääsyä takaisin Jumalan yhteyteen. Jos Israelin kansa kääntyisi takaisin Jumalansa puoleen, he saisivat takaisin kadonneen identiteettinsä.

Jumala lupaa viedä kansansa paikkaan, jonka on valinnut nimensä asuinsijaksi. Raamatun sanaston mukaan Jumalan nimi edustaa myös Hänen voimaansa, jolloin Jumala lupaa yliluonnollisen voimansa olevan heidän kanssaan. Kuten Jeesus lupasi ennusmerkkien seuraavan niitä, jotka uskovat. Tuo lupaus voisi yhtä hyvin olla lähtöisin Jeesuksen suusta. Se, jos jokin kertoo suuresta yhteydestä.

Elämäsi tilaisuus

Korkealentoista lauantaita

Rauhalliset aamut viikonloppuisin ovat luksusta. Raamatunlukua aamiaispöydässä voi jatkaa kellosta välittämättä ja päivän voi käyttää yrittäen koota ajatuksia kiireisen viikon jäljiltä.

Toiveeni Jumalalle pääsiäisen aikana oli vapauttaa Herranpelkoa elämässäni. Tuo halu ei tullut minusta itsestäni, sananakin se kuulostaa rajoittavalta ja ahdistavalta. Viikon aikana Jumala on kuitenkin selvittänyt minulle tuota paradoksia useasta eri näkökulmasta lähestyen.

Rikoksesta seuraa rangaistus. Tämä yksinkertainen periaate toimii perustana laille. Länsimaisessa yhteiskunnassa laki ei ole ollenkaan huono asia. Se luo meille aidat, joiden sisäpuolella on turvallista elää. Jos meitä kohtaan toimitaan väärin, voimme luottaa yhteiskunnan rankaisevan väärintekijää resurssiensa mukaan. Tiukimmillaankaan se ei kuitenkaan voi kattaa kaikkea: Mistä lähtien haavoja on alettu sitoa seteleillä? Anteeksiantoa mitataan saatujen korvauksien summalla ja useimmiten se ei edes ole riittävä.

Herranpelkoa on luottaa siihen, että Jumala on oikeudenmukainen tuomari, jonka vaikutusvalta kattaa rikokset fyysisistä henkisiin, pienistä suuriin. Jumala on hyvyydessään ja rakkaudessaan niin suuri, ettei Hän voi jättää tuomitsematta vääryyttä maailmassa. Se sotisi Hänen persoonaansa vastaan. Hän on anteeksiantava, mutta se tulee elämässämme ilmi vasta nöyryydessä myöntää, että tarvitsemme Jeesuksen uhriksi rikkomuksistamme. Herranpelkoa on luottaa Jumalan toimivan absoluuttisesti persoonansa mukaan. Jobin kirjakaan ei ole virhe Raamatussa vaan se täyttää tarkoituksensa tuodakseen ilmi Jumalan täydellistä olemusta.

Juttelin alkuviikosta eteläafrikkalaisen naisen kanssa, joka opettamassa kesällä ja nyt pääsiäisleirillä. Hänen koko olemuksestaan näkyy kunnioitus Herraa kohtaan. Siksi sanat ”te suomalaiset ette tunne Raamattua tarpeeksi hyvin” painoivat tavallista enemmän, mutta tiesin niiden myös olevan totta. On helppoa luottaa siihen mitä hengelliset johtajamme tai innostavasti kirjoitetut värikuvalliset bestseller-opaskirjat kertovat, mutta totuuden yksinkertaisuudessaan saamme oppia tuntemaan vain ja ainoastaan tutkimalla itse Raamattua Pyhän Hengen selittämänä. Niin kauan kun emme tunne Jumalan Sanaa hyvin, meitä voidaan verrata kasvin taimeen: Se on helppo tallata, repiä irti tai kuihduttaa.

Mm. Efesolaiskirje 6 kertoo Jumalan Sanan olevan voimallinen ase. On kuitenkin turhaa lähteä taisteluun ilman miekkaa tai osaamatta käyttää sitä. On tarpeen tuntea ase, jotta voi hyödyntää sitä parhaalla mahdollisella tavalla: ”Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme” Hep. 4:12

Jopa Jaana Pelkonen siteerasi Raamattua eduskunnan istunnossa, tosin vain yrittääkseen todistaa sen epäpäteväksi argumentiksi. Tuo kuitenkin paljasti faktan; jos me uskovat emme tunne Raamattua tarpeeksi hyvin käyttääksemme sitä, joku muu kyllä tuntee ja käyttää sitä meitä vastaan.

Olen työstänyt projektiani saada Raamattu luettua kokonaan läpi. Tulee kohtia, jotka eivät ehkä vaikuta mielestäni niin kiinnostavilta tai eivät avaudu kulttuurierojen takia. Silti jokainen lukemani kirja tai kirje heijastaa Jumalan suuruutta ja kaikkivaltiutta kaiken muun ohella.

Asiaa aamuihin

Viime päivinä olen aloittanut aamuni kuuntelemalla saarnoja. Ystäväni suositteli minulle Mars Hill Churchin pastori Mark Driscollia. Rehellisesti sanottuna en uskonut aiemmin, että voisin viettää tuntikausia viikossa kuunnellen opetusta. Kokeilu on kuitenkin sujunut loistavasti ja välillä nauran itseni kipeäksi aamutoimien ohessa. Suosittelen!

Mars Hill Church / Sermons (Englanniksi)

Perhosia vatsassa

Olen kuluneella viikolla seurannut töissä toisiinsa ihastunutta pikkupariskuntaa. He uskaltavat rohkeasti pitää toisiaan kädestä kiinni, vaikka joinakin päivinä koko koulun muut oppilaat raahaavat heitä käsistä ja jaloista kiinni pitäen yhteen järjestääkseen häitä. Huolimatta faktasta, että aikuisena he tuskin muistavat toistensa nimiä, ihastuminen on tehnyt heistä parempia ystäviä ja koululaisia.

Ihastuminen saa meidät innostumaan hulluilta tuntuvista asioista ja se antaa suuremman rohkeuden tunteen kuin Kippari-Kalle saa pinaatista. Se antaa suuren halun oppia uutta ja kertoa siitä muille.

Kun kuuntelee hienoja todistuksia Jumalan työstä ympäri maailmaa, välillä ei voi kuin pyöritellä silmiään. Kuinka he uskalsivat? Miten ihmeessä he keksivät? Eivätkö he väsyneet tehdessään niin paljon työtä? Heidän ihastumisensa Jumalaan ja Hänen Sanaansa on saanut aikaan ihmeitä. Ilman ihastumista olemme kuin tuhlaajapojan veli, jolla oli kaikki paitsi ilo omaisuudestaan. Emme kykene näkemään mahdollisuuksia, jotka meillä on Jumalan voimassa.

Jumalan Sana toimii ihastumisesta käsin. Se synnyttää Hengen hedelmiä ja saa meidät määrätietoisesti etsimään Jumalaa ja rohkeasti seuraamaan Hänen suunnitelmiaan.

Tänään avasin Raamattuni 2. Pietarin kirjeen alusta (lihavoinnit ja sulkeet lisätty):

   Hänen jumalallinen voimansa on antanut meille lahjaksi kaiken (Huom. Ei melkein kaiken), mikä kuuluu tosi elämään ja jumalanpelkoon. Olemmehan päässeet tuntemaan hänet, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja voimallaan.

   Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta.

   Pyrkikää sen vuoksi osoittamaan uskossanne lujuutta, lujuudessa oikeaa tietoa, tiedossa itsehillintää, itsehillinnässä kestävyyttä, kestävyydessä jumalanpelkoa, jumalanpelossa keskinäistä kiintymystä, kiintymyksessä rakkautta.

   Kun näet teillä on (Huom. Tässä ei käytetä futuuria ”teillä tulee olemaan” vaan ”teillä on”) kaikki nämä avut ja ne vielä enenevät, te ette jää toimettomiksi eikä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tunteminen jää teissä vaille hedelmää.

    Se taas, jolta kaikki tämä puuttuu, on likinäköinen, suorastaan sokea. Hän on unohtanut, että hänet on kerran puhdistettu aikaisemmista synneistään.

Pyrkikää siis, veljet, yhä innokkaammin tekemään lujaksi kutsumuksenne ja valintanne. Kun näin teette, te ette koskaan lankea, ja niin te saatte avatuista ovista vapaasti astua meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen iankaikkiseen valtakuntaan. (Aamen!!)

Kaikki. Mikä lupaus! Olen sanaton. Minulla ei ole tuohon lisättävää.

Pätevä selitys

Muutama päivä sitten Jumala halusi minun pyytävän anteeksi käytöstäni ilman selityksiä. Voi hyvänen aika miten se oli vaikeaa! Samaan aikaan kuitenkin ymmärsin kuinka tärkeää oli ymmärtää ero selittelyn ja anteeksipyytämisen välillä. Täysin hyväksytystä ja perustellusta selityksestä olisin ehkä saanut vastaukseksi hyväksyvän hymähdyksen, mutta anteeksipyytämisen voimaa ei ikinä pitäisi epäillä.

Väsyneenä ja kiireisenä tulee usein sanottua asioita, joita ei tarkoita. Kun on anteeksipyynnön aika, turhan usein se tulee kätkettyä lieventävien lauseiden paljouteen. ”Kun tilanne oli sellainen, nuo muut tekivät sitä ja jättivät tekemättä tätä ja kun minua niin kovasti suututti ja siinä oli sitten sellaistakin ja kun minä nyt olen luonteeltanikin vähän… Niin oli ehkä vähän sopimatonta sanoa niin kärkkäästi..”

Selittely on ehdottomasti taitolaji. Sillä voi tarvittaessa pelastaa itsensä tiukastakin tilanteesta säilyttäen maineensa. Harva vain on tajunnut sen olevan kuten kännääminen; sitä nolompaa, mitä enemmän sitä harrastaa. Kohtuushan on tunnetusti yksi maailman vaikeimmin ymmärrettävimmistä käsitteistä. Tokihan tapaa voi selittää inhimillisellä luonteellamme. Pohja putoaa kuitenkin siinä vaiheessa kun lukee Evankeliumeista Jeesuksesta Suuren neuvoston edessä. Siinä olisi ollut täydellinen paikka vähän selitellä ja pelastaa nahkansa. Hän olisi voinut kertoa kaiken olleen väärinymmärrystä. Se ei olisi ollut varsinaisesti edes valhe, jos olisi vähän muotoillut uudestaan puheitaan. Hän olisi voinut välttää kivuliaan ristikuoleman ja meidänkin historiamme olisi kirjoitettu uudelleen. Mutta Jeesus oli hiljaa, vaikka häntä herjattiin ja paneteltiin.

Tapahtumien värittäminen ja lieventävien asiahaarojen ilmaiseminen opetellaan jo lapsena. Oikein hyvä selitys voi saada äidin tai isän heltymään ja rangaistus on vältetty. Arvostan suuresti vanhempiani, jotka ovat usein jättäneet rankaisematta ennemmin katuvalla mielellä kerrotusta totuudesta kuin hyvästä selityksestä. (Kiitos iskä ja äiti tästä arvokkaasta opetuksesta!)

Samalla tavoin toimii myös Taivaallinen Isä.  Hän on tullut meitä aika reilusti vastaan reilusti lähettämällä oman Poikansa uhriksi meidän mokistamme ja möläytyksistämme. Jumalan edessä selittelyllä tuskin saavuttaa minkäänlaisia lievennyksiä. Hän odottaa meidän pyytävän nöyrästi anteeksi syntejämme, jotta saisi tehdä meistä jälleen Hänelle kelpaavia ja pelastaa meidät kuolemalta. Synnin palkkahan on kuolema, oli kyse sitten ilkeistä sanoista, varastetusta posliinikissasta tai murhasta.

Onhan se nyt kurjaa myöntää, ettei ehkä olekaan täydellinen. Että saattaa joskus tehdä tai sanoa jotain, mikä ei ole täysin linjassa Jumalan mielipiteiden kanssa.  Siinä vaiheessa tarvitaan Jeesus kuvioihin. Voin varmasti sanoa, ettei Hän takaisin tullessaan selittele: ”En voi nyt oikein ottaa teitä mukaan Isän luokse, kun tässä oli nyt yhtä ja toista ja te nyt ette kuitenkaan ole eläneet yhtä hyvin kuin minä, niin voisitte oikeastaan jäädä tänne kuolemaan, niin annetaan jokaiselle ansionsa mukaan, eikös se olisi ihan reilua? ” Minusta se ainakin kuulostaa täysin pätevältä selitykseltä.

Majakanvartijan elämää

Olen hengissä. Talvi vain saa minut melkein horrokseen kylmyydellään ja pimeydellään. En muutenkaan ajattele eläväni erityisen mielenkiintoista aikaa. Varsinkin viime puolivuotisen jälkeen mietin, voiko elämäni koskaan olla yhtä jännittävää.

Vuodenvaihteessa Jumala antoi minulle näyn majakasta, joka seisoo saarellaan, kaukana muista. Se näyttää valoa, mutta harvoin kukaan poikkeaa käymään. Majakka on sattumalta myös tämänhetkisen päiväkirjani kannessa. Elän siis majakka-aikaa. Se tarkoittaa toisaalta vakaata elämää: ei tarvitse huolehtia myrskyn kaatavan veneen tai navigoivan harhaan. Mutta majakka-ajassa, kuten kaikissa muissakin, on huonot puolensa. Kun katsoo laivojen purjehtivan ohitse, toisen menevän itään ja toisen länteen, toivoisi voivansa nostaa purjeet ja lähteä mukaan.

Tämä on niitä päiviä kun on jo kyllästyneenä varustamassa venettä seuraavaa matkaa varten. Kirjoitan ennakkotehtävää kevään yhteishakua varten ja yritän tehdä päätöksiä tulevan kesän suhteen. Jokaisella taholla tuntuu olevan oma mielipiteensä ja on niin vaikeaa yrittää etsiä sitä tärkeintä. Hänen, jolla on ylivertaisen suunnitelmat varalleni.

Eilen mennessäni lisäämään puita sunalle muistelin viime syksyä. Ennen aktioon lähtöä lämmitimme amerikkalaisen ystäväni kanssa puusaunan lähes joka ilta. Se oli hienoa aikaa ja oli melkein sääli lähteä pois keskukselta. Nyt olen täällä taas, kävelemässä saunalle iltahämärässä. Päiväkirjan sivuista kaksi kolmasosaa on vielä tyhjiä. Ehdin nauttia elämästä täällä vielä monta kertaa, ennen kuin ne tulevat täyteen. Majakka-aika jatkuu ja pitäisi ottaa oppia Saarnaajan kirjasta; kaikella on aikansa.

Iltarauha laskeutuu

Huolimatta siitä, kuinka kovasti yritän olla aamuihminen, se ei onnistu. Nautin myöhäisestä iltahetkestä, jolloin saan ottaa Raamatun käteeni ja rauhoittua hyvää musiikkia kuunnellen. Se vain tahtoo kostautua aamuisin. Ne ovat kuitenkin hetkiä, joita ei jättäisi mistään hinnasta kokematta.

Realistin toiveajattelua

Oletko joskus seurannut sivusta vanhempien tai isovanhempien arkea? Kun mies ottaa lehden käteensä, vaimo huikkaa silmälasien olevan lipaston päällä. Heidän ei tarvitse pyytää toista keittämään kahvia, koska he tietävät tismalleen, mihin aikaan kahvi on tapana juoda. Kun joku kysyy, he kertovat kuulumisensa toistensa puolesta. Vaimo muistuttaa miestään verenpainelääkkeistä ennen uloslähtöään. He syövät aina samoja ruokia, koska miehen mielestä ruoka maistuu muualla kummalliselta ja aivan liian mausteiselta.

Katsomme näitä vanhoja pariskuntia huvittuneena, mutta ihaillen. He ovat selvästikin vuosikymmeniä kestäneen avioliittonsa aikana oppineet tuntemaan toisensa todella hyvin. He tietävät mistä toinen pitää ja osaavat tehdä yhteisiä päätöksiä kysymättä edes mielipidettä.

Jossain välissä lankapuhelinten muuttuessa älypuhelimiin myös ihmiset muuttuivat. Jos laite ei toimi, soitetaan huoltoon, jossa miesääni käskee asentaa uuden päivityksen. Toisinaan on yksinkertaisesti helpompaa ostaa uusi laite, koska varaosia ei ole valmistettu enää kahteen vuoteen. Saapahan kasan uusia ominaisuuksia kaupan päälle. Jos parisuhteessa on jotain vikaa, soitetaan kalliille parisuhdeneuvojalle, jossa naisääni käskee hoitamaan suhdetta. Jos siihen ei liikene aikaa, laitetaan puoliso vaihtoon. Saapahan kasan uusia ominaisuuksia kaupan päälle.

Asenteiden muuttumisesta huolimatta, metsästämme ”sitä oikeaa” yhä kuumeisemmin ja ”minusta tuntuu”-lausahduksesta on tullut onnistuneen parisuhteen mittari. Olemme ihmissuhteissamme malttamattomia kuin hemmotellut kakarat! Siinä missä painamme töitä välillä kellon ympäri, emme useinkaan ole valmiita tekemään töitä suhteidemme eteen.

Kun ihminen tulee uskoon, hän toivoo Jumalan asentavan häneen kokonaan uuden päivityksen. Tässä päivityksessä on edeltä valittujen armolahjojen lisäksi audioraamattu ja Jumalan äänen kuulemiseen voi valita mieleisen sovelluksen. Tämä päivitys ei tietenkään tee enää syntiä, siitä ei tarvitse itse huolehtia. Suuri pettymys onkin, kun kaikki ei menekään aivan niin ja painii samojen virheiden kanssa jo ties kuinka monetta kertaa.

Kuinka voisimmekaan yhtäkkiä tuntea Jumalan täydellisesti, onhan hänessä kuitenkin paljon enemmän tutustuttavaa kuin kenessäkään ihmisessä. Mutta katsoessamme vanhoja pariskuntia, voimme ymmärtää syvän ja intiimin suhteen olevan tulos vuosien yhteisestä matkasta, johon on kuulunut niin ylä- kuin alamäkiäkin. Siksi alttarilla kysytään ”tuntuuko sinusta, että rakastat puolisoasi myötä- ja vastoinkäymisissä?” sijaan ”tahdotko?”. Siksi Raamattu käskee rakastaa vihamiehiään, lähimmäisiään ja itseään, koska me voimme valita rakastaa. Aina ei varmasti tunnu siltä, se nyt on selvää. Koska isovanhempamme tahtoivat rakastaa ja opetella tuntemaan toisiaan vuosikymmeniä, he saavat nauttia työnsä hedelmää. Oikotietä ei ole ja suoraan sanottuna en usko, että sellainen olisi edes tarpeen.

Näöntarkastuksessa

Olimme ystävieni kanssa viikonloppuna kaupungilla. Syömästä tultuamme olin kertomassa elämäntarinaani, kun hissiin tuli kanssamme kaksi keski-ikäistä naista. Jouduin tekemään pikaisen päätöksen: joko lopetan huipentumiskohdassa olevan tarinan kertomisen tai jatkan silläkin uhalla, että se kuulostaa naisten korviin kummalliselta, jopa loukkaavalta. Päätin jatkaa kertomista; enhän varsinaisesti edes puhunut heille.

Jälkeenpäin huomasin, kuinka mahtava tilaisuus oli kertoa, millaisen suuren muutoksen Jumala on tehnyt elämässäni. Olin ikään kuin huomaamattani evankelioinut kahta kanssani hississä jumissa olevaa.

Eräs hyvä (perheellinen) ystäväni tuskasteli kerran arjen olevan niin kiireistä, että hänelle ei jää aikaa tehdä mitään Jumalan valtakunnan hyväksi. Samaan hengenvetoon hän kertoi ihmeellisiä asioita, joissa hän ja Herra olivat toimineet lyömättömänä tiiminä. Hänellä ei vain ollut aikaa nähdä noita ihmeitä ja siksi ei uskonut siihen, että Jumala oli vaikuttanut hänessä huomaamattaan. Jumalallahan ei tunnetusti ole aikatauluongelmia.

Kaikki alkaa haaveesta, jonka Jumala on istuttanut meihin. Uskommeko haaveen toteutumiseen niin paljon, että otamme askelia sitä kohti? Olen viime aikoina ollut jumissa järjen kanssa. Haaveet tuntuvat kaukaisilta ja enemmän tai vähemmän epärealistisilta. Se saa pysähtymään, turhautumaan ja kyseenalaistamaan. Vaikuttaako Herra muka minussa, vaikka olen laiminlyönyt yhteistä aikaamme törkeästi?

Niin kuin Jumala on lähettänyt Jeesuksen maailmaan, niin Jeesus on lähettänyt meidät. Jeesus antoi itsensä uhriksi, jotta me saisimme olla totuuden pyhittämiä. Hän voiteli meidät ristillä puhumaan totuuden sanoja! Ei Hän lähettänyt meitä maailmaan ilman varustusta. On kyse siitä, uskommeko meillä olevan tuon varustuksen.

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Hep. 11:1

Jumalan istuttamia haaveita ei toteuteta järjellä. Onneksi saamme uskon lahjana Isältämme, eikä meidän tarvitse pusertaa sitä itsestämme. Tuo Heprealaiskirjeen jae avasi eteeni oven kokonaan uuteen maailmaan! Siellä minun haaveeni ovat totta ja näen (vihdoinkin!) mihin Jumala pystyy, ilman tuskastumista omasta voimattomuudestani. Toivon, että voisit nähdä saman.

Hyvää ystävänpäivää!!

Askartelimme 3-vuotiaan siskontyttöni kanssa viikonloppuna ystävänpäiväkortteja ja kysyin häneltä mitä ystävyys on:
- Se on sitä, että annetaan tällaisia kortteja ja sitten on juhlat ja kakkua.
- No entä jos ei oo korttia, juhlia eikä kakkua?
- No sitten se ystävyys voi olla ilman niitä.

Tämä vastaus lohdutti minua suuresti, koska olin unohtanut postittaa kortit ajoissa. En muutenkaan usko, että yksi päivä vuodessa tuo oikeutta sille, miten paljon ystävät meille merkitsevät. Ystävänpäivä on kuitenkin hyvä tilaisuus kiittää rakkaita ihmisiä sanoista, teoista ja rukouksista, jotka ovat tärkeämpiä kuin muistammekaan.

Kiitos!

Taivastelua

Yksi kristinuskon perusoppeja on käsite pelastuksesta. Minne menemme kuoleman jälkeen? Stereotyyppiset kuvaukset taivaasta ja helvetistä ovat iskostuneet mieliimme jopa niin, että ne johtavat meidät harhaan tehdessämme valintoja.

Minä en ainakaan hyppinyt innosta ajatellessani taivasta paikkana, jossa juhlitaan ja ylistetään 24/7. Olisihan se rankkaa! Edes leijuminen pilvien päällä tai kultaiset kadut eivät saaneet minua vakuuttuneeksi siitä, että tuonne haluan mennä. Helvetin voi nähdä myös kestohiilloksena grillijuhlille, joiden isäntä kutsuu kaikki mukaan. Syö niin paljon kuin jaksat ja vielä vähän lisää! Polttava tulimeri ja Saatana eivät mukavimmissakaan kuvitelmissa ole erityisen houkuttelevia.

Miksi nuo kuvitelmat eivät sitten saaneet minua vakuuttuneeksi päämäärästäni? Loppujen lopuksi Jumala ei kutsu meitä luokseen kertomalla ikuista bileistä ja kultaisista kaduista. Hän ei voita meitä puolelleen tarjoamalla kaikkea, mitä haluamme. Klisee ”raha ei tuo onnea” ei olisi niin käytetty, ellei se olisi niin totta.

On hetkiä, jolloin Jumalan läheisyyden tuntee erityisen voimakkaana. Olevansa yhteydessä kaikkivaltiaan Luojan kanssa. On sanoinkuvaamattoman hyvä olla. Yleensä tuo hetki on ylistyksessä, kun unohtaa omat ongelmansa ja ihmiset ympärillään. Juuri nuo hetket saavat tuntemaan, ettei ole edes väliä, mikä kuoleman jälkeen odottaa. Haluan niitä lisää, koska ne tekevät elämästäni elämisen arvoista. Odotan ja kaipaan niitä hetkiä jopa niin, että olen riippuvainen ajasta Jumalan kanssa.


Ylistys on pala taivasta maan päällä.

Ylistys on siis parhaimmillaan jotain, mihin haluamme yhä uudestaan. Mielikuvituksemme on rajoittunut ymmärtämään, mikä on taivas. Sitä käsitystä ei voi antaa uskovalle valmiina pakettina toisen ihmisen toimesta. Se täytyy kokea ja kuvitella loput.

Sijoittamista tulevaisuuteen

Luin tänä aamuna 2. Samuelin kirjasta, kuinka liitonarkkua tuotiin Jerusalemiin. Kuningas Daavid itse tanssi rajusti ympäriinsä pelkkä pellavakasukka yllään. (vrt. meidän presidenttimme rokkaisi menemään juhlakulkueessa pukeutuneena pelkkään yöpaitaan. Hänet todennäköisesti passitettaisiin hoitoon saman tien.) Siinä valossa Saulin tyttären Mikalin reaktio on enemmän kuin ymmärrettävä. Häpeäkseni täytyy myöntää, että olisin todennäköisesti liittynyt hänen leiriinsä arvostelemaan ja katsomaan pitkin nenänvartta yhteiskunnan ruodusta poikennutta.

Ihailen Daavidin vastausta: "En, vaan Herran edessä! Hän valitsi mieluummin minut kuin isäsi ja isäsi suvun ja määräsi minut Israelin, Herran kansan, hallitsijaksi. Herran edessä minä tahdon iloita, vaikka joutuisin alentumaan vielä tätäkin enemmän ja halventamaan itseni omissakin silmissäni. Mutta ne piiat, joista sinä puhuit, tulevat pitämään minua arvossa."

Eihän itsensä nolaaminen tuolla tavoin ollut Daavidille edes vaadittua! Hän teki sen, koska tahtoi osoittaa Herralle ilonsa. Kuinka me osoitamme seurakunnissa tai arjessa Herralle iloa? Osoitammeko edes? Kerromme ehkä tasaisen rauhallisella äänellä olevamme iloisia. Mutta kuinka vakuuttava tuo ”tasaisen rauhallinen” onkaan? Kommunikaatiossa sanojen merkitys on 3 %. Haluammeko osoittaa iloa Herralle vain tuon kolmen prosentin teholla? (Tässä vaiheessa kirjoittaja on erittäin häpeissään ja aikoo kehittää omia kommunikointitaitojaan maineenmenettämisen uhallakin.)

Daavid tiesi asemansa. Hän tiesi, että mitä tahansa ihmiset hänestä ajattelivat, Herra itse oli määrännyt hänet Israelin kansan hallitsijaksi. Niin myös meidän tulee tietää asemamme Jumalan lapsina. Kuten Daavid oli tilivelvollinen vain Jumalalle, niin olemme mekin.

Daavid osasi katsoa pitemmällä tähtäimellä. Tehdä asioita, jotka ovat tärkeitä ja arvostettuja tulevaisuudessa. Ei meidänkään tarvitse välittää arvostelijoista, he tulevat saamaan saman rangaistuksen kuin Mikal. Tuohon aikaan naisten haave oli päästä naimisiin ja saada lapsia. Siksi lapsettomuus oli hänelle varmasti suurin mahdollinen häpeä elämässään. Mutta kun menemme ajallaan Jumalan eteen, mikä onkaan sydämen asenteemme? Haluammeko sanoa kuten Oskar Schindler elokuvan Schindlerin lista lopussa: "Olisin voinut saada enemmän ulos, Olisin voinut tienata enemmän rahaa." Herran edessä meriiteiksi ei lasketa tekoja Hänen kunniakseen, jotka olemme jättäneet tekemättä.

Värioppia

”Etköhän sä oo vähä turhan mustavalkonen?”, huonekaverini totesi keskellä aamuista keskusteluamme. ”Miksen olis? Harmaahan on joko haalistunutta mustaa tai likaista valkoista!”, heitin takaisin. Olin turhautunut tajutessani, että kuinka lähellä tahansa yritän elää Jumalaa, tarvitsen silti ihmisiä ja asioita elämääni ollakseni onnellinen.

Tulin Ruurikkalaan keskittyäkseni Jumalaan. Pitkin viikkoa aikaani kuitenkin söi milloin mikäkin ja minulla oli täysi työ karsia sitä kaikkea muuta pois. Perjantaina tajusin olevani turhautunut ja täysin uupunut ajan viettämiseen Jumalan kanssa. Entä jos olisin onnistunut tavoitteessani luopua kaikesta ns. turhasta? Olisin lakannut elämästä tässä maailmassa, joka tarkoittaa käytännössä mielisairautta. Voi hyvänen aika.

Viime vuonna mietin usein Jobin tarinaa. Mitä se kertoo meille? Sen, että Jumala sallii meille välillä kärsimyksiä? Sitäkin. Tällä kertaa se kertoi minulle kuitenkin siitä, kuinka me ihmisinä tarvitsemme jotain tästä maailmasta. Jobilta vietiin käytännössä kaikki, mitä tässä maailmassa voi omistaa. Hänellä oli kuitenkin Jumala, miksei hän siis ollut tyytyväinen? Ja miksi Jumala loppujen lopuksi antoi kaikkea takaisin monin kerroin?

Sen lisäksi, että kaipaamme elämäämme Jumalaa, Hän itse on luonut meidän kaipaamaan myös muita asioita. Ihmissuhteita, ruokaa, kauneutta, lepoa, elämyksiä.. Olennaista on kuitenkin pystyä pitämään tasapaino näiden kaiken välillä. Loppujen lopuksi harmaan sijaan valkoisen ja mustan välillä on kaikki muut värit. Niitä Jumala on halunnut meidän näkevän ja kokevan täällä eläessämme. Kirkkaina ja todellisina.

Tänä viikonloppuna iloitsin siis kaikesta, mitä yritin niin kovasti todistaa turhaksi; ystävistä, ruuasta, elokuvista, luonnosta ja etenkin viisaasta huonekaveristani, jota Jumala käytti avaamaan silmäni väreille.

Viidakon elämää

Viime aikoina minusta on tullut varsinainen oman elämäni tiukkapipo. Olen vähentänyt telkkarin katsomisen minimiin ja alkanut todella karsia asioita, joilla ei ole hyvä vaikutus minulle. Käytännössä se on tarkoittanut leffailtojen, lukemisen ja soittoluetteloiden menneen uusiksi. Samasta syystä, mitä kirjoitin ajatusteni ruokkimisesta. Raamattukin sanoo kaiken olevan luvallista, mutta ei hyödyksi.

Olen kapinallinen. Säännöt ovat minulle ongelma ja rikon niitä usein. Yleensä se kuitenkin johtuu siitä, että en ole ymmärtänyt niiden tarkoitusta. Kuulin opetuslapseuskoulussani esimerkkitapauksen päiväkodista: Päiväkoti oli keskellä vilkasliikenteisiä katuja ja sen ympärillä olivat aidat. Lapset leikkivät usein aivan aidan vieressä ja kokivat olonsa turvalliseksi. Eräänä päivänä tehtiin koe ja aidat otettiin pois. Lapsille annettiin vapaus, ilman rajoja. Lapset alkoivat leikkiä pienemmällä alueella kuin ennen, koska he pelkäsivät liikennettä.

Uskossa ei ole kyse säännöistä vaan siitä, mitä haluamme sallia itsellemme. En halua sanoa, että jokaisen tulisi tehdä kuten minä teen. Ehei. Siinähän on uskonnossa on menty pieleen. Jäädään jumiin sääntöjen viidakkoon, jossa nekin ohjeet, jotka on tarkoitettu vapauttamaan meitä, sitovat tiukkaan ja ahdistavat. Todellisuudessa säännöt ovat kuitenkin liaaneja, joiden varassa voi keikauttaa itsensä oksalta toiselle.

Viidakossa juuri liaanit ja kasvusto mahdollistavat sen, että jokainen sen asukas saa elää omassa rauhassaan, muita häiritsemättä. Apinat puussaan ja leijonat maassa.

Me tarvitsemme rajoja turvaamaan elämäämme. Ne antavat meille enemmän tilaa, kuten päiväkodissa, jossa oli aidat. Lapsena äidin ja isän säännöt eivät aina tuntuneet hyviltä, mutta vanhempana olemme ehkä ymmärtäneet, kuinka paljolta juuri ne säännöt ja ohjeet meitä suojelivat. Niin myös Taivaallinen Isä haluaa meitä suojella. Mutta vain siinä määrin, missä annamme Hänelle valtaa elämässämme. Onhan vaikea noudattaa sääntöjä, joita emme ymmärrä. Siksi samat rajat eivät sovi kaikille. Raamatussa kuitenkin luvataan pyytää ymmärrystä avuksi.

Youtubesta löytyy mahtava video Why I Hate Religion, But Love Jesus (suomeksi: Miksi vihaan uskontoa, mutta rakastan Jeesusta). Sen pointtina on, kuinka todellinen vapaus löytyy Jeesuksesta, ei uskonnosta.

Uskomaton kalavalhe

Näin viime yönä hassua unta. Olin uimassa kun yhtäkkiä huomasin hain seuraavan minua. Menin paniikkiin ja aloin kauhoa pelästyneenä rantaan hullun lailla. Äitini kuitenkin huusi laiturilta: ”Ei tuo ole hai, se on täysin vaaraton!” En ollut enää peloissani ja otin kalan kiinni. Rannalle päästyäni leikkasin siitä muhkean selkäpalan, jonka kokkasin kermassa ja hunajassa.

'Muistin unen aamulla lehteä lukiessani. Ajattelin sen olleen vain typerä alitajuntani tuotos, kunnes kysyin Jumalalta, halusiko Hän kertoa jotain sen kautta. Melkein välittömästi sain mieleeni, kuinka Mooses lähetti tiedustelijoita Kanaaninmaahan (4. Moos. 13-14). Tuon maan sanottiin tulvivan maitoa ja hunajaa. Osa tiedustelijoista kertoi kuitenkin siellä asuvan kansan olevan voittamattomia jättiläisen sukulaisia. Loppu on historiaa; kokonainen kansa alkoi itkeä, parkua ja valittaa saaden yllensä Jumalan rangaistuksen.

Sanoilla ja ajatuksilla on merkitystä. Sanojen kautta olen jo ymmärtänyt voivani puhua joko elämää tai kuolemaa. Ajatukset kuitenkin.. nehän ovat vain ajatuksia! Ne joka tapauksessa vaikuttavat meihin. Unessani pelkkä ajatus siitä, ettei kala olekaan vaarallinen, sai minut muuttamaan asennettani ja käytöstäni, niin että sain rohkeutta ottaa suuren kalan kiinni paljain käsin.

Jumala ei aseta eteemme esteitä, joita emme Hänen voimassaan pystyisi ylittämään. Siinähän idea onkin; Hän on yliluonnollinen, me emme. Se, mitä Herra meiltä pyytää, Hän antaa myös voimia. Siitä uskossa on kyse. Ettemme katso ongelmia omasta, vaan Jumalan näkökulmasta. Uskomme siihen, että Hän voi ja haluaa auttaa meitä. Muistinko jo mainita, että Hän on kaikkivaltias?

Uskon voimalla he kukistivat valtakuntia, pitivät yllä oikeutta ja pääsivät näkemään lupausten täyttymisen. He tukkivat leijonien kidat, sammuttivat roihuavan tulen ja välttivät miekaniskut. He olivat heikkoja, mutta he voimistuivat, heistä tuli väkeviä sotureita, he työnsivät takaisin vihollisen joukot. (Hep. 11:33-34)

Uskon voimalla. Tuo on lupaus Jumalalta. Nuo ihmiset, josta heprealaiskirje puhuu, eivät olleet mitään yli-ihmisiä. He eivät olleet Anakin voittamattomia jälkeläisiä. He olivat heikkoja, mutta mitä heistä tulikaan? Meille on annettu sama lupaus, jos vain haluamme uskoa siihen. Niin kuin ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki, niin myös uskomme on yhtä vahva kuin ajatukset, joita ruokimme.

Talar du svenska?

Jos ei tee koskaan virheitä, ei ole edes yrittänyt tehdä mitään.

Suomalaiset pelkäävät epäonnistumista. Joskus kuulee puhuttavan kansallisesti heikosta itsetunnosta. Ehkä siksi pitäydymme mieluummin tutussa ja turvallisessa. Vieraat kielet ovat monelle varsinainen piikki lihassa. Sanommekin mieluummin puhuvamme kieltä ”vain vähän”, onpahan tilaa tehdä virheitä, kun odotuksetkaan eivät ole suuret.

Ruurikkalassa alkoi tällä viikolla kaksispråkig –opetuslapseuskoulu. Käytännössä se tarkoittaa, että opetus ja kommunikointi tapahtuvat sekä suomeksi että ruotsiksi. Jaiks, jo pelkkä ruotsin kielen mainitseminen saa aikaan epämiellyttäviä tuntemuksia, joissa palaan kouluun ruotsinkielentunnille. Opettaja korjasi jokaista lausetta ja pahemmat epäonnistumiset kuittasi ironisella kommentilla. Sen jälkeen en ole ruotsia puhunut. En edes yrittänyt, uhallakaan. Puhukoot ruotsinkieliset suomea, jos kerta Suomessa asuvat.

Viime keväästä lähtien Jumala on kuitenkin alkanut murtaa minusta noita ennakkoluuloja. Pala palalta. Ensin tajusin, että minulla ylipäätään on ennakkoluuloja ja ne vaikeuttavat elämääni. Tutustuin kaksikieliseen perheeseen ja heidän suloiseen tyttäreensä. Israelissa tapasin suomenruotsalaisen tytön ja kuulin, että suomenruotsalaiset kannustavat Suomea jääkiekon mm-kisoissa ja ovat ylpeitä suomalaisuudestaan. Viime viikolla tutustuin uuteen henkilökunnan jäseneen ja vakuutuin hänen kultaisesta sydämestään. Asioita tosin helpotti fakta, että hän puhuu loistavaa suomea.

Nyt mennään seuraavalle tasolle; oppia kommunikoimaan myös ruotsiksi arkipäivän elämässä. Nappasin kotoa mukaan vanhat ruotsinkirjat, jos niistä olisi jotain apua. Kynnys puhumiseen on kuitenkin suuri, entä jos epäonnistun?

Tarkastellessani asiaa toiselta kannalta ymmärrän, että tärkeintä on yrittää. Muuten hukkaan mahdollisuuden edes tutustua ruotsia puhuviin vain siitä syystä, että pelkään laittaa itseni likoon. Annanko pelkojeni estää minua tutustumasta uusiin ihmisiin? En. Aion yrittää puhua ruotsia, silläkin uhalla, että teen virheitä ja epäonnistun.

Entä jos Mooses ei olisi edes yrittänyt suostutella Faaraota päästämään Israelin kansa pois orjuudesta Egyptistä? Hän teki virheitä ja olisi voinut luovuttaa, mutta kuinka olisi käynyt?

Muutoksia

Elämässä on niitä aikoja, jolloin kaikki tuntuu tapahtuvan nopeasti. Tässä vähän tilapäivitystä liikkeistä, ajatukset seuraavat ehkä perässä, kunhan saan otettua esille ne lokeroista, johon olen yrittänyt ne varastoida kiireemmäksi aikaa...

Uusi vuosi sujui mahtavasti Ruurikkalassa Valmista Herralle tie! -uudenvuodenleirillä. Jumala lykkäsi vielä yllättävän käänteen ennen leirin alkua; Hän vahvisti haaveeni jäädä Ruurikkalan missionuorten keskuksen henkilökuntaan. Jo opetuslapseuskoulun alkupuolella esitin toiveen Jumalalle, että ellei Hän selkeästi johda minua toisaalle, Hän antaisi minun jäädä keskukselle. Näin kävi, mahtavaa!

Missionuoret on siitä erikoinen järjestö, ettei kenellekään n. 17 000 työntekijästä ympäri maailmaa makseta palkkaa. Se tekee työstä ennen kaikkea kutsumustyötä. Siksi tarvitsen teidän apuanne toteuttaa omaa kutsumustani. Jos koet, että haluat lähteä tukemaan työtäni keskuksella, kaikki rukoukset ovat enemmän kuin tervetulleita. Kannatustilini numero löytyy myös sivupalkista.

Kuten aiemmin kirjoitin, Jumala puhui minulle vahvasti roolista Mariana Jeesuksen jalkojen juuressa. Tällaiselle työmyyrälle tuon roolin opetteleminen ei tule olemaan helppoa, mutta toisaalta ymmärrän miten tärkeää aika keskuksella tulee olemaan. Haluaisin myös omistaa enemmän aikaa blogille ja ennen kaikkea ihmisille, jotta voisin palvella heitä Jumalan sydämellä.

Ensimmäisenä "oikeana työpäivänäni" Jumala alkoi nostaa sydämelleni asioita esirukouksesta. Oli mieletöntä kokea, kuinka täsmällisesti Jumala opetti minua tuosta aiheesta, oppikirjanani Raamattu. Esirukous tuleekin olemaan päätehtäväni keskuksella. Odotan innolla, mitä Jumala opettaa minulle kevään aikana.

Kolmen viime viikon aikana alitajunnassa on ollut teema päämäärätietoisuus. Olen halunnut oppia uusia taitoja, kuten laulamista, näyttelemistä, neulomista ja tanssimista. Uudenvuodenleirin aikana ymmärsin, että Herra on syystä antanut innon noihin kaikkiin uusiin juttuihin, tulen tarvitsemaan niitä.

Lohduttavaa on, että vaikka en aina itse pysy kartalla liikkeistäni, Hän pysyy!