Maanantaisin ja torstaisin lounaan jälkeen kaikki keskittyvät pitämään huolta keskuksen siisteydestä, joka käytännössä tarkoittaa kaikkea imuroinnista kasvimaanhoitoon. Viime viikolla leikkasin nurmikkoa. En ole ollut kovin innoissani hommasta, koska pelkään, että romutan leikkurin tai itseni. Itse asiassa olen aika jänishousu. Pelkään milloin mitäkin. Joskus se on jopa ihan mukavaa, kun saa suojelua ja huomiota. Kukapa nainen ei sellaisesta pitäisi?
Tällä kertaa kuitenkaan voinut kieltäytyä leikkaamasta rinteitä, joita olen tähän asti vältellyt todennäköisesti taitavammin kuin kuolleita hiiriä (minkä ei luulisi olevan helppoa vanhoissa rakennuksissa). Joka tapauksessa pelkäsin niin paljon, että jokaisen sivun jälkeen pysäytin leikkurin ja itkin hysteerisenä pelosta ja vihasta. Miksei kukaan suojellut minua näiltä tunteilta? Miksi joku laittaa minut tekemään jotain sellaista, mitä pelkään?
Hetken päästä Jumala kuitenkin puhui minulle, etten voi luottaa ihmisten pitävän minusta huolta. Ei keneltäkään yksinkertaisesti voi vaatia niin paljoa. Ja vaatimalla sitä olen tähän mennessä jo pilannut ainakin yhden ihmissuhteen. Ainoa, jonka huolenpitoon voin todella luottaa, on Jumala. Hän on Sanassaan luvannut pitää minusta huolen, eikä Hän koskaan petä lupauksiaan. Hänen rakkautensa karkottaa kaiken pelon. Tajusin, että olen vihdoin valmis luovuttamaan oikeuden turvallisuuden tunteeseen Hänelle. Helppoa se ei ollut, mutta todella kannatti.
Samana iltana kävellessäsi yksin rantasaunalle keskityin ensimmäistä kertaa elämässäni pelkäämiseen sijaan juttelemaan Jumalalle kuinka kaunis tähtitaivas on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti