Paikka oli täynnä iloa ja toivoa. Hymy levisi jokaisen kasvoille, kun he tajusivat saavansa vieraita. Henkilökunta oli ihan mieletön; he vitsailivat ja nauroivat yhdessä potilaiden kanssa. Joka kerta kun eräs mieshoitajista astui huoneeseen, kaikki alkoivat nauraa. Potilaat kertoivat vuorotellen, kuinka hauska hän on.
Leivottuamme keksejä menin pesemään käsiä vanhan miehen kanssa. Hän kertoi, kuinka kaunista ulkona on ja lauloi Kulkuset -joululaulua. Pesin hänen kätensä ja kuivasin ne pyyhkeeseen. Hänen kiitollinen ilmeensä oli jotain niin liikuttavaa ja vilpitöntä, että sain tosissani pidätellä kyyneleitä.
Menin erään lapsen luo ja silitin hänen päätään. Hän tarttui käteeni ja piti tiukasti kiinni. Näin hänen kasvoiltaan, kuinka suunnattomasti hän nautti kaikesta saamastaan huomiosta. Ei tarvittu sanoja eikä yhteistä kieltä. Hän janosi rakkautta ja sitä, että joku pitäisi hänestä kiinni. Minä sain olla se joku edes hetken verran. Aika siellä loppui ihan liian pian.
Tänään sain nähdä täydellisen vastakohdan parin päivän takaiselle holokaustimuseolle. Kaikki tuo oli täysin vastakkaista Hitlerin ajattelun kanssa. Hän halusi nähdä ulkokuoren ja sulkea pois ihmisyyden. Näin museossa kuvan, joka tiivisti mihin tuollainen ajattelu johti; nälkään nääntyneitä alastomia ruumiita ajetaan kauhakuormaajalla kuoppaan poltettavaksi kuin soraa. Ihmisiltä otettiin pois ruoka, vaatteet, hiukset ja lopulta nimi. Juuri se, joka tekee meistä kaikista uniikkeja.
Eilen rukoilin, että Jumala näyttäisi minulle, millaista Hänen rakkautensa on. Vierailun jälkeen tajusin saaneeni vastauksen. Jumalan rakkaus on sitä, mihin ihminen ei pysty. Rakastaa niitä, joita kukaan muu ei rakasta. Sulkea pois ulkokuori ja nähdä ihminen sisällä. Tuo kyky on lahja Jumalalta, eikä Hän halua meidän kadottavan sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti