Sijoittamista tulevaisuuteen

Luin tänä aamuna 2. Samuelin kirjasta, kuinka liitonarkkua tuotiin Jerusalemiin. Kuningas Daavid itse tanssi rajusti ympäriinsä pelkkä pellavakasukka yllään. (vrt. meidän presidenttimme rokkaisi menemään juhlakulkueessa pukeutuneena pelkkään yöpaitaan. Hänet todennäköisesti passitettaisiin hoitoon saman tien.) Siinä valossa Saulin tyttären Mikalin reaktio on enemmän kuin ymmärrettävä. Häpeäkseni täytyy myöntää, että olisin todennäköisesti liittynyt hänen leiriinsä arvostelemaan ja katsomaan pitkin nenänvartta yhteiskunnan ruodusta poikennutta.

Ihailen Daavidin vastausta: "En, vaan Herran edessä! Hän valitsi mieluummin minut kuin isäsi ja isäsi suvun ja määräsi minut Israelin, Herran kansan, hallitsijaksi. Herran edessä minä tahdon iloita, vaikka joutuisin alentumaan vielä tätäkin enemmän ja halventamaan itseni omissakin silmissäni. Mutta ne piiat, joista sinä puhuit, tulevat pitämään minua arvossa."

Eihän itsensä nolaaminen tuolla tavoin ollut Daavidille edes vaadittua! Hän teki sen, koska tahtoi osoittaa Herralle ilonsa. Kuinka me osoitamme seurakunnissa tai arjessa Herralle iloa? Osoitammeko edes? Kerromme ehkä tasaisen rauhallisella äänellä olevamme iloisia. Mutta kuinka vakuuttava tuo ”tasaisen rauhallinen” onkaan? Kommunikaatiossa sanojen merkitys on 3 %. Haluammeko osoittaa iloa Herralle vain tuon kolmen prosentin teholla? (Tässä vaiheessa kirjoittaja on erittäin häpeissään ja aikoo kehittää omia kommunikointitaitojaan maineenmenettämisen uhallakin.)

Daavid tiesi asemansa. Hän tiesi, että mitä tahansa ihmiset hänestä ajattelivat, Herra itse oli määrännyt hänet Israelin kansan hallitsijaksi. Niin myös meidän tulee tietää asemamme Jumalan lapsina. Kuten Daavid oli tilivelvollinen vain Jumalalle, niin olemme mekin.

Daavid osasi katsoa pitemmällä tähtäimellä. Tehdä asioita, jotka ovat tärkeitä ja arvostettuja tulevaisuudessa. Ei meidänkään tarvitse välittää arvostelijoista, he tulevat saamaan saman rangaistuksen kuin Mikal. Tuohon aikaan naisten haave oli päästä naimisiin ja saada lapsia. Siksi lapsettomuus oli hänelle varmasti suurin mahdollinen häpeä elämässään. Mutta kun menemme ajallaan Jumalan eteen, mikä onkaan sydämen asenteemme? Haluammeko sanoa kuten Oskar Schindler elokuvan Schindlerin lista lopussa: "Olisin voinut saada enemmän ulos, Olisin voinut tienata enemmän rahaa." Herran edessä meriiteiksi ei lasketa tekoja Hänen kunniakseen, jotka olemme jättäneet tekemättä.

Värioppia

”Etköhän sä oo vähä turhan mustavalkonen?”, huonekaverini totesi keskellä aamuista keskusteluamme. ”Miksen olis? Harmaahan on joko haalistunutta mustaa tai likaista valkoista!”, heitin takaisin. Olin turhautunut tajutessani, että kuinka lähellä tahansa yritän elää Jumalaa, tarvitsen silti ihmisiä ja asioita elämääni ollakseni onnellinen.

Tulin Ruurikkalaan keskittyäkseni Jumalaan. Pitkin viikkoa aikaani kuitenkin söi milloin mikäkin ja minulla oli täysi työ karsia sitä kaikkea muuta pois. Perjantaina tajusin olevani turhautunut ja täysin uupunut ajan viettämiseen Jumalan kanssa. Entä jos olisin onnistunut tavoitteessani luopua kaikesta ns. turhasta? Olisin lakannut elämästä tässä maailmassa, joka tarkoittaa käytännössä mielisairautta. Voi hyvänen aika.

Viime vuonna mietin usein Jobin tarinaa. Mitä se kertoo meille? Sen, että Jumala sallii meille välillä kärsimyksiä? Sitäkin. Tällä kertaa se kertoi minulle kuitenkin siitä, kuinka me ihmisinä tarvitsemme jotain tästä maailmasta. Jobilta vietiin käytännössä kaikki, mitä tässä maailmassa voi omistaa. Hänellä oli kuitenkin Jumala, miksei hän siis ollut tyytyväinen? Ja miksi Jumala loppujen lopuksi antoi kaikkea takaisin monin kerroin?

Sen lisäksi, että kaipaamme elämäämme Jumalaa, Hän itse on luonut meidän kaipaamaan myös muita asioita. Ihmissuhteita, ruokaa, kauneutta, lepoa, elämyksiä.. Olennaista on kuitenkin pystyä pitämään tasapaino näiden kaiken välillä. Loppujen lopuksi harmaan sijaan valkoisen ja mustan välillä on kaikki muut värit. Niitä Jumala on halunnut meidän näkevän ja kokevan täällä eläessämme. Kirkkaina ja todellisina.

Tänä viikonloppuna iloitsin siis kaikesta, mitä yritin niin kovasti todistaa turhaksi; ystävistä, ruuasta, elokuvista, luonnosta ja etenkin viisaasta huonekaveristani, jota Jumala käytti avaamaan silmäni väreille.

Viidakon elämää

Viime aikoina minusta on tullut varsinainen oman elämäni tiukkapipo. Olen vähentänyt telkkarin katsomisen minimiin ja alkanut todella karsia asioita, joilla ei ole hyvä vaikutus minulle. Käytännössä se on tarkoittanut leffailtojen, lukemisen ja soittoluetteloiden menneen uusiksi. Samasta syystä, mitä kirjoitin ajatusteni ruokkimisesta. Raamattukin sanoo kaiken olevan luvallista, mutta ei hyödyksi.

Olen kapinallinen. Säännöt ovat minulle ongelma ja rikon niitä usein. Yleensä se kuitenkin johtuu siitä, että en ole ymmärtänyt niiden tarkoitusta. Kuulin opetuslapseuskoulussani esimerkkitapauksen päiväkodista: Päiväkoti oli keskellä vilkasliikenteisiä katuja ja sen ympärillä olivat aidat. Lapset leikkivät usein aivan aidan vieressä ja kokivat olonsa turvalliseksi. Eräänä päivänä tehtiin koe ja aidat otettiin pois. Lapsille annettiin vapaus, ilman rajoja. Lapset alkoivat leikkiä pienemmällä alueella kuin ennen, koska he pelkäsivät liikennettä.

Uskossa ei ole kyse säännöistä vaan siitä, mitä haluamme sallia itsellemme. En halua sanoa, että jokaisen tulisi tehdä kuten minä teen. Ehei. Siinähän on uskonnossa on menty pieleen. Jäädään jumiin sääntöjen viidakkoon, jossa nekin ohjeet, jotka on tarkoitettu vapauttamaan meitä, sitovat tiukkaan ja ahdistavat. Todellisuudessa säännöt ovat kuitenkin liaaneja, joiden varassa voi keikauttaa itsensä oksalta toiselle.

Viidakossa juuri liaanit ja kasvusto mahdollistavat sen, että jokainen sen asukas saa elää omassa rauhassaan, muita häiritsemättä. Apinat puussaan ja leijonat maassa.

Me tarvitsemme rajoja turvaamaan elämäämme. Ne antavat meille enemmän tilaa, kuten päiväkodissa, jossa oli aidat. Lapsena äidin ja isän säännöt eivät aina tuntuneet hyviltä, mutta vanhempana olemme ehkä ymmärtäneet, kuinka paljolta juuri ne säännöt ja ohjeet meitä suojelivat. Niin myös Taivaallinen Isä haluaa meitä suojella. Mutta vain siinä määrin, missä annamme Hänelle valtaa elämässämme. Onhan vaikea noudattaa sääntöjä, joita emme ymmärrä. Siksi samat rajat eivät sovi kaikille. Raamatussa kuitenkin luvataan pyytää ymmärrystä avuksi.

Youtubesta löytyy mahtava video Why I Hate Religion, But Love Jesus (suomeksi: Miksi vihaan uskontoa, mutta rakastan Jeesusta). Sen pointtina on, kuinka todellinen vapaus löytyy Jeesuksesta, ei uskonnosta.

Uskomaton kalavalhe

Näin viime yönä hassua unta. Olin uimassa kun yhtäkkiä huomasin hain seuraavan minua. Menin paniikkiin ja aloin kauhoa pelästyneenä rantaan hullun lailla. Äitini kuitenkin huusi laiturilta: ”Ei tuo ole hai, se on täysin vaaraton!” En ollut enää peloissani ja otin kalan kiinni. Rannalle päästyäni leikkasin siitä muhkean selkäpalan, jonka kokkasin kermassa ja hunajassa.

'Muistin unen aamulla lehteä lukiessani. Ajattelin sen olleen vain typerä alitajuntani tuotos, kunnes kysyin Jumalalta, halusiko Hän kertoa jotain sen kautta. Melkein välittömästi sain mieleeni, kuinka Mooses lähetti tiedustelijoita Kanaaninmaahan (4. Moos. 13-14). Tuon maan sanottiin tulvivan maitoa ja hunajaa. Osa tiedustelijoista kertoi kuitenkin siellä asuvan kansan olevan voittamattomia jättiläisen sukulaisia. Loppu on historiaa; kokonainen kansa alkoi itkeä, parkua ja valittaa saaden yllensä Jumalan rangaistuksen.

Sanoilla ja ajatuksilla on merkitystä. Sanojen kautta olen jo ymmärtänyt voivani puhua joko elämää tai kuolemaa. Ajatukset kuitenkin.. nehän ovat vain ajatuksia! Ne joka tapauksessa vaikuttavat meihin. Unessani pelkkä ajatus siitä, ettei kala olekaan vaarallinen, sai minut muuttamaan asennettani ja käytöstäni, niin että sain rohkeutta ottaa suuren kalan kiinni paljain käsin.

Jumala ei aseta eteemme esteitä, joita emme Hänen voimassaan pystyisi ylittämään. Siinähän idea onkin; Hän on yliluonnollinen, me emme. Se, mitä Herra meiltä pyytää, Hän antaa myös voimia. Siitä uskossa on kyse. Ettemme katso ongelmia omasta, vaan Jumalan näkökulmasta. Uskomme siihen, että Hän voi ja haluaa auttaa meitä. Muistinko jo mainita, että Hän on kaikkivaltias?

Uskon voimalla he kukistivat valtakuntia, pitivät yllä oikeutta ja pääsivät näkemään lupausten täyttymisen. He tukkivat leijonien kidat, sammuttivat roihuavan tulen ja välttivät miekaniskut. He olivat heikkoja, mutta he voimistuivat, heistä tuli väkeviä sotureita, he työnsivät takaisin vihollisen joukot. (Hep. 11:33-34)

Uskon voimalla. Tuo on lupaus Jumalalta. Nuo ihmiset, josta heprealaiskirje puhuu, eivät olleet mitään yli-ihmisiä. He eivät olleet Anakin voittamattomia jälkeläisiä. He olivat heikkoja, mutta mitä heistä tulikaan? Meille on annettu sama lupaus, jos vain haluamme uskoa siihen. Niin kuin ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki, niin myös uskomme on yhtä vahva kuin ajatukset, joita ruokimme.

Talar du svenska?

Jos ei tee koskaan virheitä, ei ole edes yrittänyt tehdä mitään.

Suomalaiset pelkäävät epäonnistumista. Joskus kuulee puhuttavan kansallisesti heikosta itsetunnosta. Ehkä siksi pitäydymme mieluummin tutussa ja turvallisessa. Vieraat kielet ovat monelle varsinainen piikki lihassa. Sanommekin mieluummin puhuvamme kieltä ”vain vähän”, onpahan tilaa tehdä virheitä, kun odotuksetkaan eivät ole suuret.

Ruurikkalassa alkoi tällä viikolla kaksispråkig –opetuslapseuskoulu. Käytännössä se tarkoittaa, että opetus ja kommunikointi tapahtuvat sekä suomeksi että ruotsiksi. Jaiks, jo pelkkä ruotsin kielen mainitseminen saa aikaan epämiellyttäviä tuntemuksia, joissa palaan kouluun ruotsinkielentunnille. Opettaja korjasi jokaista lausetta ja pahemmat epäonnistumiset kuittasi ironisella kommentilla. Sen jälkeen en ole ruotsia puhunut. En edes yrittänyt, uhallakaan. Puhukoot ruotsinkieliset suomea, jos kerta Suomessa asuvat.

Viime keväästä lähtien Jumala on kuitenkin alkanut murtaa minusta noita ennakkoluuloja. Pala palalta. Ensin tajusin, että minulla ylipäätään on ennakkoluuloja ja ne vaikeuttavat elämääni. Tutustuin kaksikieliseen perheeseen ja heidän suloiseen tyttäreensä. Israelissa tapasin suomenruotsalaisen tytön ja kuulin, että suomenruotsalaiset kannustavat Suomea jääkiekon mm-kisoissa ja ovat ylpeitä suomalaisuudestaan. Viime viikolla tutustuin uuteen henkilökunnan jäseneen ja vakuutuin hänen kultaisesta sydämestään. Asioita tosin helpotti fakta, että hän puhuu loistavaa suomea.

Nyt mennään seuraavalle tasolle; oppia kommunikoimaan myös ruotsiksi arkipäivän elämässä. Nappasin kotoa mukaan vanhat ruotsinkirjat, jos niistä olisi jotain apua. Kynnys puhumiseen on kuitenkin suuri, entä jos epäonnistun?

Tarkastellessani asiaa toiselta kannalta ymmärrän, että tärkeintä on yrittää. Muuten hukkaan mahdollisuuden edes tutustua ruotsia puhuviin vain siitä syystä, että pelkään laittaa itseni likoon. Annanko pelkojeni estää minua tutustumasta uusiin ihmisiin? En. Aion yrittää puhua ruotsia, silläkin uhalla, että teen virheitä ja epäonnistun.

Entä jos Mooses ei olisi edes yrittänyt suostutella Faaraota päästämään Israelin kansa pois orjuudesta Egyptistä? Hän teki virheitä ja olisi voinut luovuttaa, mutta kuinka olisi käynyt?

Muutoksia

Elämässä on niitä aikoja, jolloin kaikki tuntuu tapahtuvan nopeasti. Tässä vähän tilapäivitystä liikkeistä, ajatukset seuraavat ehkä perässä, kunhan saan otettua esille ne lokeroista, johon olen yrittänyt ne varastoida kiireemmäksi aikaa...

Uusi vuosi sujui mahtavasti Ruurikkalassa Valmista Herralle tie! -uudenvuodenleirillä. Jumala lykkäsi vielä yllättävän käänteen ennen leirin alkua; Hän vahvisti haaveeni jäädä Ruurikkalan missionuorten keskuksen henkilökuntaan. Jo opetuslapseuskoulun alkupuolella esitin toiveen Jumalalle, että ellei Hän selkeästi johda minua toisaalle, Hän antaisi minun jäädä keskukselle. Näin kävi, mahtavaa!

Missionuoret on siitä erikoinen järjestö, ettei kenellekään n. 17 000 työntekijästä ympäri maailmaa makseta palkkaa. Se tekee työstä ennen kaikkea kutsumustyötä. Siksi tarvitsen teidän apuanne toteuttaa omaa kutsumustani. Jos koet, että haluat lähteä tukemaan työtäni keskuksella, kaikki rukoukset ovat enemmän kuin tervetulleita. Kannatustilini numero löytyy myös sivupalkista.

Kuten aiemmin kirjoitin, Jumala puhui minulle vahvasti roolista Mariana Jeesuksen jalkojen juuressa. Tällaiselle työmyyrälle tuon roolin opetteleminen ei tule olemaan helppoa, mutta toisaalta ymmärrän miten tärkeää aika keskuksella tulee olemaan. Haluaisin myös omistaa enemmän aikaa blogille ja ennen kaikkea ihmisille, jotta voisin palvella heitä Jumalan sydämellä.

Ensimmäisenä "oikeana työpäivänäni" Jumala alkoi nostaa sydämelleni asioita esirukouksesta. Oli mieletöntä kokea, kuinka täsmällisesti Jumala opetti minua tuosta aiheesta, oppikirjanani Raamattu. Esirukous tuleekin olemaan päätehtäväni keskuksella. Odotan innolla, mitä Jumala opettaa minulle kevään aikana.

Kolmen viime viikon aikana alitajunnassa on ollut teema päämäärätietoisuus. Olen halunnut oppia uusia taitoja, kuten laulamista, näyttelemistä, neulomista ja tanssimista. Uudenvuodenleirin aikana ymmärsin, että Herra on syystä antanut innon noihin kaikkiin uusiin juttuihin, tulen tarvitsemaan niitä.

Lohduttavaa on, että vaikka en aina itse pysy kartalla liikkeistäni, Hän pysyy!