Kuluneella viikolla minua on vaivannut koti-ikävä. Se vaikuttaa hassulta, sillä onhan minulla koti. Useampikin. Silti tuskailen sen kanssa, että tavarani ovat kaikki eri paikoissa. Minulla on kolme hammasharjaa, kolmessa eri osoittessa. Pakatessani viikonloppua varten otin mukaan lähes jääkiekkokassillisen tavaraa, jokaiseen eri tarkoitukseen. Treenivaatteet salille, siistit vaattet kyläilyyn, läppäri koulujuttujen tekemiseen, ajopuku moottoripyöräilyyn, työvaatteet hommiin ja mitä vielä. Juuri kun olin saanut siivottua vaatekaapin, piti taas vetää vaatteet suorista pinoista kassiin. Vaikea kuvitellakaan, että joskus pidin pakkaamisesta.
Löysin loppuviikosta Passengerin Let Her Go -biisin. Siitä lähtien se on soinut taustalla aina kun mahdollista, nytkin. Only hate the road when you're missin' home. Olen taas pisteessä, jossa en voi suunnitella suuria. Tiedän opiskelevani oikeaa alaa, mutta minulla ei ole pienintä aavistustakaan, mitä tulen tekemään työkseni. On turhauttavaa antaa päivien vain valua ohi. Aamuisin tekee mieli jäädä nukkumaan. Miksi nousta aikaisin jos ei ole juurikaan mitään suunnitelmia päivälle? En ole oikein viime aikoina jaksanut lukea Raamattuakaan. Tiedän, että se kannattaisi ja mietin varmasti tulevaisuudessa, kuinka olisi pitänyt käyttää aika hyödyksi.
Eilen kokouksessa eräs vanha herra kyseli rekkapoikaystävältä rengaskaupoista. Kesti hetken, ennen kuin tajusimme hänen tarkoittavan kihloja. Myöhemmin mietin, että kun on menty kihloihin, kysellään naimisiinmenosta, sitten lapsesta, lapselle kaverista ja kun ei ole enää mitään kyseltävää, ollaan toivottavasti jo sen verran aikuisia, että osataan jättää utelut omaan arvoonsa. Näin kai se menee aina. Loppujen lopuksi kyse ei niinkään ole kiireestä saada kaikki tärkeät elämäntapahtumat pois alta, vaan kiinnostuksesta toisia kohtaan. Sanoa jotain, ettei jää kokonaan sanomatta.
Viikonlopun miesessä on pyörinyt jae Sananlaskuista: "Missä ilmoitus puuttuu, siinä kansa käy kurittomaksi; autuas se, joka noudattaa lakia." On tärkeää olla päämääriä. Mutta yhtä tärkeää on myös osata luottaa Jumalaan siinä, missä itse ei näe määränpäätä. Sitä kai harjoittelen nyt. Hajanaisia ajatuksia, mutta muuta ei tällä hetkellä ole.
maanantai 27. toukokuuta 2013
sunnuntai 12. toukokuuta 2013
Äitienpäivä
eli kuinka äitini on vaikuttanut elämääni.
Oli heinäkuu 2010. Elämäni sisältö koostui pääasiassa töistä, nukkumisesta ja telkkarista. Siitä huolimatta, että saatoin nukkua kellon ympäri, olin yhä väsyneempi. Jumala oli minulle vielä läsnä vain kerran vuodessa joulukirkossa. Lääkäri olisi ehkä diagnosoinut tilanteen lieväksi masennukseksi tai joksikin, mutta tuskin arvauskeskukseen menolla olisin paljoakaan saavuttanut. Eräässä yövuorossa olin hetken yksin keittiössä kun tuli ruuhka. Yhtäkkiä totesin, etten enää jaksa. Ei ollut kyse pelkästään hampurilaisten paistamisesta, sitä olin tehnyt jo pari vuotta, rutiinilla tietenkin. Ajattelin rukoilla, mutta en saanut lapsuudesta mieleeni edes Isä meidän-rukousta. Niin päädyin laulamaan ylistyslaulua, jota olin kuullut äidin laulavan monta kertaa:
Sinussa on mun voimani,
olet mun kallein aarteeni.
Olet mun kaikkieni.
Syntini häpeän sä veit,
armahdit, perillisekses teit.
Olet mun kaikkeni.
En muistanut enempää sanoja, mutta lauloin tuota itsekseni kyyneleitä pidätellen. Se sai minut rauhoittumaan. Kohta keittiöön tuli vuoropäällikkö auttamaan ja tuo hetki oli ohi.
Kolmisen kuukautta kului tuosta tapahtumasta. Elämä jatkui samaan tapaan kuin ennen tuota yötä. Kuitenkin minun oli paha olla. Siivosin kämpän lattiasta kattoon, itkin, hakkasin sisäistä tuskaani mattoihin. Sunnuntai-iltana lähdin lenkille ja soitin äidille. Muutaman minuutin sain pidettyä kulissit yllä jutellen niitä näitä kunnes purskahdin itkuun: "Äiti, voiksää rukoilla mun puolesta." Ja äitihän rukoili. Siinä hetkessä kaikki muuttui. Seuraavana aamuna tunsin edelleen olevani niin sankassa sumussa, että kävelin työpaikalle ja sanoin itseni irti. Sen jälkeen työterveyteen, saaden pari viikkoa sairaslomaa. Sitten soitin taas äidille: "Äiti, tuu hakeen mut täältä pois." Muutaman tunnin päästä äiti tuli. 240 kilometriä yhteen suuntaan ei ole mikään lyhyt matka ajella illalla työpäivän päätteksi, mutta äiti haki minut takaisin kotiin. Hän kuunteli ja lohdutti, kun sitä eniten tarvitsin.
Siitä lähtien äitini on ollut sekä tukijani, roolimallini, että ystäväni. Näin jälkeenpäin ajateltuna, en tiedä missä tilanteessa olisin ilman noin uskossaan vahvaa naista.
Tänään kokouksessa pastori puhui, kuinka äidin rakkaus on erilaista isän rakkauteen verrattuna. Se on totta! Äiti todellakin on se henkilö, jota lapsi huutaa lohduttamaan kun on kaatunut pihalla ja polvesta tulee verta. Olen tänään erityisen kiitollinen siitä, että minulla on äiti, joka lohdutti minua juuri silloin kuin minuun eniten sattui. Ja lohduttaa edelleen. Hyvää äitienpäivää kaikille äideille! Teitä ei voi koskaan tarpeeksi kiittää työstänne!
Oli heinäkuu 2010. Elämäni sisältö koostui pääasiassa töistä, nukkumisesta ja telkkarista. Siitä huolimatta, että saatoin nukkua kellon ympäri, olin yhä väsyneempi. Jumala oli minulle vielä läsnä vain kerran vuodessa joulukirkossa. Lääkäri olisi ehkä diagnosoinut tilanteen lieväksi masennukseksi tai joksikin, mutta tuskin arvauskeskukseen menolla olisin paljoakaan saavuttanut. Eräässä yövuorossa olin hetken yksin keittiössä kun tuli ruuhka. Yhtäkkiä totesin, etten enää jaksa. Ei ollut kyse pelkästään hampurilaisten paistamisesta, sitä olin tehnyt jo pari vuotta, rutiinilla tietenkin. Ajattelin rukoilla, mutta en saanut lapsuudesta mieleeni edes Isä meidän-rukousta. Niin päädyin laulamaan ylistyslaulua, jota olin kuullut äidin laulavan monta kertaa:
Sinussa on mun voimani,
olet mun kallein aarteeni.
Olet mun kaikkieni.
Syntini häpeän sä veit,
armahdit, perillisekses teit.
Olet mun kaikkeni.
En muistanut enempää sanoja, mutta lauloin tuota itsekseni kyyneleitä pidätellen. Se sai minut rauhoittumaan. Kohta keittiöön tuli vuoropäällikkö auttamaan ja tuo hetki oli ohi.
Kolmisen kuukautta kului tuosta tapahtumasta. Elämä jatkui samaan tapaan kuin ennen tuota yötä. Kuitenkin minun oli paha olla. Siivosin kämpän lattiasta kattoon, itkin, hakkasin sisäistä tuskaani mattoihin. Sunnuntai-iltana lähdin lenkille ja soitin äidille. Muutaman minuutin sain pidettyä kulissit yllä jutellen niitä näitä kunnes purskahdin itkuun: "Äiti, voiksää rukoilla mun puolesta." Ja äitihän rukoili. Siinä hetkessä kaikki muuttui. Seuraavana aamuna tunsin edelleen olevani niin sankassa sumussa, että kävelin työpaikalle ja sanoin itseni irti. Sen jälkeen työterveyteen, saaden pari viikkoa sairaslomaa. Sitten soitin taas äidille: "Äiti, tuu hakeen mut täältä pois." Muutaman tunnin päästä äiti tuli. 240 kilometriä yhteen suuntaan ei ole mikään lyhyt matka ajella illalla työpäivän päätteksi, mutta äiti haki minut takaisin kotiin. Hän kuunteli ja lohdutti, kun sitä eniten tarvitsin.
Siitä lähtien äitini on ollut sekä tukijani, roolimallini, että ystäväni. Näin jälkeenpäin ajateltuna, en tiedä missä tilanteessa olisin ilman noin uskossaan vahvaa naista.
Tänään kokouksessa pastori puhui, kuinka äidin rakkaus on erilaista isän rakkauteen verrattuna. Se on totta! Äiti todellakin on se henkilö, jota lapsi huutaa lohduttamaan kun on kaatunut pihalla ja polvesta tulee verta. Olen tänään erityisen kiitollinen siitä, että minulla on äiti, joka lohdutti minua juuri silloin kuin minuun eniten sattui. Ja lohduttaa edelleen. Hyvää äitienpäivää kaikille äideille! Teitä ei voi koskaan tarpeeksi kiittää työstänne!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)