”Etköhän sä oo vähä turhan mustavalkonen?”, huonekaverini totesi keskellä aamuista keskusteluamme. ”Miksen olis? Harmaahan on joko haalistunutta mustaa tai likaista valkoista!”, heitin takaisin. Olin turhautunut tajutessani, että kuinka lähellä tahansa yritän elää Jumalaa, tarvitsen silti ihmisiä ja asioita elämääni ollakseni onnellinen.
Tulin Ruurikkalaan keskittyäkseni Jumalaan. Pitkin viikkoa aikaani kuitenkin söi milloin mikäkin ja minulla oli täysi työ karsia sitä kaikkea muuta pois. Perjantaina tajusin olevani turhautunut ja täysin uupunut ajan viettämiseen Jumalan kanssa. Entä jos olisin onnistunut tavoitteessani luopua kaikesta ns. turhasta? Olisin lakannut elämästä tässä maailmassa, joka tarkoittaa käytännössä mielisairautta. Voi hyvänen aika.
Viime vuonna mietin usein Jobin tarinaa. Mitä se kertoo meille? Sen, että Jumala sallii meille välillä kärsimyksiä? Sitäkin. Tällä kertaa se kertoi minulle kuitenkin siitä, kuinka me ihmisinä tarvitsemme jotain tästä maailmasta. Jobilta vietiin käytännössä kaikki, mitä tässä maailmassa voi omistaa. Hänellä oli kuitenkin Jumala, miksei hän siis ollut tyytyväinen? Ja miksi Jumala loppujen lopuksi antoi kaikkea takaisin monin kerroin?
Sen lisäksi, että kaipaamme elämäämme Jumalaa, Hän itse on luonut meidän kaipaamaan myös muita asioita. Ihmissuhteita, ruokaa, kauneutta, lepoa, elämyksiä.. Olennaista on kuitenkin pystyä pitämään tasapaino näiden kaiken välillä. Loppujen lopuksi harmaan sijaan valkoisen ja mustan välillä on kaikki muut värit. Niitä Jumala on halunnut meidän näkevän ja kokevan täällä eläessämme. Kirkkaina ja todellisina.
Tänä viikonloppuna iloitsin siis kaikesta, mitä yritin niin kovasti todistaa turhaksi; ystävistä, ruuasta, elokuvista, luonnosta ja etenkin viisaasta huonekaveristani, jota Jumala käytti avaamaan silmäni väreille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti