Yksi kristinuskon perusoppeja on käsite pelastuksesta. Minne menemme kuoleman jälkeen? Stereotyyppiset kuvaukset taivaasta ja helvetistä ovat iskostuneet mieliimme jopa niin, että ne johtavat meidät harhaan tehdessämme valintoja.
Minä en ainakaan hyppinyt innosta ajatellessani taivasta paikkana, jossa juhlitaan ja ylistetään 24/7. Olisihan se rankkaa! Edes leijuminen pilvien päällä tai kultaiset kadut eivät saaneet minua vakuuttuneeksi siitä, että tuonne haluan mennä. Helvetin voi nähdä myös kestohiilloksena grillijuhlille, joiden isäntä kutsuu kaikki mukaan. Syö niin paljon kuin jaksat ja vielä vähän lisää! Polttava tulimeri ja Saatana eivät mukavimmissakaan kuvitelmissa ole erityisen houkuttelevia.
Miksi nuo kuvitelmat eivät sitten saaneet minua vakuuttuneeksi päämäärästäni? Loppujen lopuksi Jumala ei kutsu meitä luokseen kertomalla ikuista bileistä ja kultaisista kaduista. Hän ei voita meitä puolelleen tarjoamalla kaikkea, mitä haluamme. Klisee ”raha ei tuo onnea” ei olisi niin käytetty, ellei se olisi niin totta.
On hetkiä, jolloin Jumalan läheisyyden tuntee erityisen voimakkaana. Olevansa yhteydessä kaikkivaltiaan Luojan kanssa. On sanoinkuvaamattoman hyvä olla. Yleensä tuo hetki on ylistyksessä, kun unohtaa omat ongelmansa ja ihmiset ympärillään. Juuri nuo hetket saavat tuntemaan, ettei ole edes väliä, mikä kuoleman jälkeen odottaa. Haluan niitä lisää, koska ne tekevät elämästäni elämisen arvoista. Odotan ja kaipaan niitä hetkiä jopa niin, että olen riippuvainen ajasta Jumalan kanssa.
Ylistys on pala taivasta maan päällä.
Ylistys on siis parhaimmillaan jotain, mihin haluamme yhä uudestaan. Mielikuvituksemme on rajoittunut ymmärtämään, mikä on taivas. Sitä käsitystä ei voi antaa uskovalle valmiina pakettina toisen ihmisen toimesta. Se täytyy kokea ja kuvitella loput.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti