Ärsyttävä kakara

Aika lailla vuosi sitten muutin Ruurikkalaan tietäen, että tämä paikka, nämä ihmiset ja aika täällä muuttaisivat minua. Muuttaisivat miten? Se olkoon ennen kaikkea todistus elävän Jumalan voimasta elämässäni.

En oikeastaan tiedä, mitä odotin tapahtuvan ja näin jälkeenpäin voin sanoa, ettei minulla ollut aavistustakaan. Ehkä odotin Jumalan laittavan minut ruotuun. Kurittoman tytönhupakon, joka oli kadoksissa, mutta palannut sitten Isänsä luo. Odotin, että saisin ansaitsemani rangaistuksen saatuani niin paljon pahaa aikaan omassa ja muiden elämässä. Odotin Jumalan kertovan minulle, mitä teen väärin, jotta voisin edes yrittää hyvittää jotain. Eihän se kuitenkaan aivan niin mennyt.

Minut on rakastettu kipeäksi. Olen huutanut, raivonnut, itkenyt ja kapinoinut. Aktiossa sain tarpeekseni kaikesta, lähdin ovet paukkuen jättäen tiiminjohtajani miettimään lähettääkö minut kotiin vai ei. Varsin ärsyttävä kakara siis. Silti joka kerta oltuani päivänkin poissa, minut otetaan vastaan hymyin ja halauksin. Tuskin edes tunnistan itseäni heidän kertomuksistaan.

En aio enää ikinä epäillä rakkauden muuttavaa voimaa. Tällä rakkaudella on hädin tuskin mitään tekemistä Hollywoodin kassamagneettien tai Jane Austenin iki-ihanien romaanien kanssa. Ne vain saavat meidät haaveilemaan olevamme jotain hienompaa, jolloin voisimme ansaita hyväksynnän ja ymmärtää, miksi meitä rakastetaan.

Joku teistä on ehkä kuullut Jumalan olevan rakkaus. En puhu Jumalasta, joka haluaa pakottaa meidät alaisuuteensa väkivalloin, kuten ehkä jotkut ovat ymmärtäneet. En Hänestä, joka haluaa kiusata meitä kertomalla synnistä, jotta voisimme tuntea olevamme huonoja ja yrittää kieltää kaiken, mistä pidämme. Tuskin kukaan haluaa edes oppia tuntemaan tällaista Jumalaa paremmin, saati opetella luottamaan kaikessa Häneen.

Tuo Jumalan rakkaus saa meidät itkemään, koska emme ole koskaan sen arvoisia. Ilman Jeesusta emme olisikaan. Tuo rakkaus saa meidät lähestymään vihollisiamme aseettomina, ilman aikomustakaan puolustautua. Se saa meidät lähtemään vieraaseen maahan kysymään, voimmeko auttaa jotenkin. Se saa meidät huutamaan huolesta Jumalalle niiden puolesta, joita emme edes tunne. Se saa meidät lukemaan Raamattujamme täysin vapaaehtoisesti.

Elämässäni kaikki ei todellakaan mene kuten itse haluaisin. En saa asioita vain sormia napsauttamalla ja teen virheitä. Luokkakokouksessa minulla ei ole minkäänlaisia meriittejä esitettäväksi. En voi päivääkään olla puhumatta Jumalasta, mutta puolustuksekseni kysyttäköön, voiko kukaan parisuhteestaan, työstään tai lapsistaan?

En voi pakottaa ketään uskomaan samoin, vaikka joskus haluaisin. Voin toki mennä kadulle heilumaan Raamatun kanssa julistaen tuomiota ja yrittäen käännyttää ohikulkijoita. Se olisi varmastikin yhtä hyödyllistä kuin yrittää myydä afrikkalaisille suomenkielistä lumilinkokatalogia. Ja olisi se nyt hurjan kiusallistakin! Ilman Jumalan rakkautta minulla ei olisi mitään erikoislaatuista tai tavoittelemisen arvoista. Ei kerrassaan mitään kerrottavaa.