Luin tänä aamuna 2. Samuelin kirjasta, kuinka liitonarkkua tuotiin Jerusalemiin. Kuningas Daavid itse tanssi rajusti ympäriinsä pelkkä pellavakasukka yllään. (vrt. meidän presidenttimme rokkaisi menemään juhlakulkueessa pukeutuneena pelkkään yöpaitaan. Hänet todennäköisesti passitettaisiin hoitoon saman tien.) Siinä valossa Saulin tyttären Mikalin reaktio on enemmän kuin ymmärrettävä. Häpeäkseni täytyy myöntää, että olisin todennäköisesti liittynyt hänen leiriinsä arvostelemaan ja katsomaan pitkin nenänvartta yhteiskunnan ruodusta poikennutta.
Ihailen Daavidin vastausta: "En, vaan Herran edessä! Hän valitsi mieluummin minut kuin isäsi ja isäsi suvun ja määräsi minut Israelin, Herran kansan, hallitsijaksi. Herran edessä minä tahdon iloita, vaikka joutuisin alentumaan vielä tätäkin enemmän ja halventamaan itseni omissakin silmissäni. Mutta ne piiat, joista sinä puhuit, tulevat pitämään minua arvossa."
Eihän itsensä nolaaminen tuolla tavoin ollut Daavidille edes vaadittua! Hän teki sen, koska tahtoi osoittaa Herralle ilonsa. Kuinka me osoitamme seurakunnissa tai arjessa Herralle iloa? Osoitammeko edes? Kerromme ehkä tasaisen rauhallisella äänellä olevamme iloisia. Mutta kuinka vakuuttava tuo ”tasaisen rauhallinen” onkaan? Kommunikaatiossa sanojen merkitys on 3 %. Haluammeko osoittaa iloa Herralle vain tuon kolmen prosentin teholla? (Tässä vaiheessa kirjoittaja on erittäin häpeissään ja aikoo kehittää omia kommunikointitaitojaan maineenmenettämisen uhallakin.)
Daavid tiesi asemansa. Hän tiesi, että mitä tahansa ihmiset hänestä ajattelivat, Herra itse oli määrännyt hänet Israelin kansan hallitsijaksi. Niin myös meidän tulee tietää asemamme Jumalan lapsina. Kuten Daavid oli tilivelvollinen vain Jumalalle, niin olemme mekin.
Daavid osasi katsoa pitemmällä tähtäimellä. Tehdä asioita, jotka ovat tärkeitä ja arvostettuja tulevaisuudessa. Ei meidänkään tarvitse välittää arvostelijoista, he tulevat saamaan saman rangaistuksen kuin Mikal. Tuohon aikaan naisten haave oli päästä naimisiin ja saada lapsia. Siksi lapsettomuus oli hänelle varmasti suurin mahdollinen häpeä elämässään. Mutta kun menemme ajallaan Jumalan eteen, mikä onkaan sydämen asenteemme? Haluammeko sanoa kuten Oskar Schindler elokuvan Schindlerin lista lopussa: "Olisin voinut saada enemmän ulos, Olisin voinut tienata enemmän rahaa." Herran edessä meriiteiksi ei lasketa tekoja Hänen kunniakseen, jotka olemme jättäneet tekemättä.
mahtavia ajatuksia, taas! <3
VastaaPoista