Olen hengissä. Talvi vain saa minut melkein horrokseen kylmyydellään ja pimeydellään. En muutenkaan ajattele eläväni erityisen mielenkiintoista aikaa. Varsinkin viime puolivuotisen jälkeen mietin, voiko elämäni koskaan olla yhtä jännittävää.
Vuodenvaihteessa Jumala antoi minulle näyn majakasta, joka seisoo saarellaan, kaukana muista. Se näyttää valoa, mutta harvoin kukaan poikkeaa käymään. Majakka on sattumalta myös tämänhetkisen päiväkirjani kannessa. Elän siis majakka-aikaa. Se tarkoittaa toisaalta vakaata elämää: ei tarvitse huolehtia myrskyn kaatavan veneen tai navigoivan harhaan. Mutta majakka-ajassa, kuten kaikissa muissakin, on huonot puolensa. Kun katsoo laivojen purjehtivan ohitse, toisen menevän itään ja toisen länteen, toivoisi voivansa nostaa purjeet ja lähteä mukaan.
Tämä on niitä päiviä kun on jo kyllästyneenä varustamassa venettä seuraavaa matkaa varten. Kirjoitan ennakkotehtävää kevään yhteishakua varten ja yritän tehdä päätöksiä tulevan kesän suhteen. Jokaisella taholla tuntuu olevan oma mielipiteensä ja on niin vaikeaa yrittää etsiä sitä tärkeintä. Hänen, jolla on ylivertaisen suunnitelmat varalleni.
Eilen mennessäni lisäämään puita sunalle muistelin viime syksyä. Ennen aktioon lähtöä lämmitimme amerikkalaisen ystäväni kanssa puusaunan lähes joka ilta. Se oli hienoa aikaa ja oli melkein sääli lähteä pois keskukselta. Nyt olen täällä taas, kävelemässä saunalle iltahämärässä. Päiväkirjan sivuista kaksi kolmasosaa on vielä tyhjiä. Ehdin nauttia elämästä täällä vielä monta kertaa, ennen kuin ne tulevat täyteen. Majakka-aika jatkuu ja pitäisi ottaa oppia Saarnaajan kirjasta; kaikella on aikansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti