Syyskuu. Takana on reilun kuukauden tauko kirjoittamisessa. Loppukesä on ollut vähintäänkin mielenkiintoinen. Olen yrittänyt pysyä mukana kaikessa; opiskeluiden aloittaminen, seurustelu ja ihmissuhteet ylipäätään. Kaikkea ei ehdi. Kynnys kirjoittaa kuulumisia ja tapahtumia on kasvanut päivä päivältä. Jospa nyt pääsisi taas alkuun arjen asetuttua kohdilleen.
Aloitin siis viikko sitten sosionomi-opintoni Ylivieskassa. Se on reilun vuoden ajan kytenyt haave enkä oikein vieläkään ymmärrä sen olevan todellinen. Palautin mieleeni äidin kanssa käydyn keskustelun keväältä 2011:
Minä: Äiitiii, yhteishaku päättyy vartin päästä, eikä mulla oo aavistustakaan mihin haen.
Äiti: Et sitte yhtään aikaisemmin tajunnu hakea? No, mites se kauppatieteellinen, jonka pääsykoekirjatki tilasit?
Minä: Ääh, ei se enää kiinnosta. Voisko enää olla turruttavampaa alaa? Mikähän musta oikeen tulee isona? Oho, pitää nyt oikeesti mennä täyttämään ne hakukaavakkeet, ettei tuu kiire.
Päädyin siis lopulta hakemaan Opetuslapseuskouluun, mikä oli yksi siihenastisen elämäni parhaita päätöksiä. Koulun aikana pohdin ja rukoilin edelleen samaa kysymystä. Jotakin pitäisi opiskella, mutta mikä olisi ammatti jossa oikeasti viihtyisin? Ollessamme Perheniemessä viime vuoden syyskesällä, seisoskelin erään iltatilaisuuden aikaan kahvituspöydän takana kun huomasin tutunnäköisen opinto-oppaan. Otin sen käteeni ja avasin sen sattumanvaraisesti. Sosionomi (AMK). Luin koulutuksen kuvauksen yhä uudestaan ja uudestaan. Tässä se on. Innostus säilyi vielä tähän tänä vuoden kevään yhteishakuun asti. Tai oikeastaan ennemminkin vahvistui, kun ”sattumalta” tutustuin sosionomeihin, joiden työ vaikutti hurjan mielenkiintoiselta.
Vaikka pääsykoetulosten tultua kaikki ei mennyt aivan kuten suunnittelin, kaikki meni kuten piti. Neljästä välivuodesta lukion jälkeen jäi käteen kypsyyttä ja luottamus siihen, että Jumala on johdattanut minut oikealle alalle. Pitää yrittää muistaa tuo kun hajoilen vaikeisiin koulutehtäviin, kuten eilen illalla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti