Luopumisen tuskaako?

Viime viikkoina Jumala on haastanut minua luopumaan asioista, joita olin tottunut pitämään itsestäänselvyyksinä. Helppoa se ei ole. Tiedän Hänen antavan minulle kaiken, mitä tarvitsen. Onhan Hän luvannut Sanassaan pitää minusta huolta. Toisaalta, kaiken sen jälkeen mitä Hän on jo tehnyt hyväkseni, tuntuu hirvittävän epäreilulta odottaa, että luopuessani saisin jotain tilalle. Saati sitten teoria siitä, että siunatessani jotakin muuta, tulisin enemmän siunatuksi. Ei toimi minun päässäni ihan suoraan verrannollisena yhtälönä.

Lapsena nukkumaan mennessäni mietin usein, mitä ottaisin mukaan, jos talomme syttyisi palamaan. Tuo ajatus sai minut ahdistuksen partaalle, mutta sain usein mietittyä listan tärkeimmistä tavaroista ja vannotin itselleni huomenna kerääväni ne kassiin valmiiksi. Kaiken varalta, vaikka isä olikin palomies ja varmasti sammuttaisi palon ennen kuin ehtisin menettää mitään.

Eilen illalla mielessä oli tuo sama kysymys. En tiedä sitten johtuiko ajatus Ruurikkalan tuulessa paukkuvista kattopelleistä.. Joka tapauksessa mietin vastausta pitkään, mutta en keksinyt mitään yksittäistä tavaraa, jota ilman en selviäisi. Ei sillä, ettenkö pitäisi liikaa joistakin vaatteista. Lompakko ja kännykkä olisi kaikista fiksuinta ottaa mukaan. Raamattuani ehkä jäisin hieman suremaan kaikkine merkintöineen ja muistoineen, mutta samat muistot löydän lukemalla mitä tahansa Raamattua.

Tuon kaiken pohtiminen sai minut kuitenkin lapsuudesta poiketen tuntemaan oloni rauhalliseksi. Viekää vain kaikki mitä omistan, tärkeintä ette saa kuitenkaan!

Tavaroista pääsee eroon helpommin kuin mielenlinnakkeista, jotka estävät meitä tarttumasta siihen vapauteen, joka meille Jumalan perillisinä kuuluu. Kaikkien elämän aikana kertyneiden pettymyksien summana ajaudumme helposti ajatteluun, jossa suojaamme itseämme muilta ihmisiltä. Tiettyyn pisteeseen asti se onkin tervettä. Kenellekään ei liene hyväksi elää ihmissuhteessa, jossa joutuu hyväksikäytetyksi millään tavoin. Mutta entä jos ne muurit, jotka olemme luoneet suojelemaan itseämme ovat esteenä sille, ettemme voi luottaa täysin Jumalaan? Huolenpito ei rajoitu ruokaan tai vaatteisiin, vaan myös ihmissuhteisiimme. Hän ei pelkästään halua parantaa vanhoja haavojamme, vaan myös taistella puolestamme. Hän ei koskaan jätä tuomitsematta vääryyttä. Ei varsinkaan sitä, joka tehdään Hänen lapsiaan kohtaan.

Eikö silloin olisi aika laskea puolustus ja kunnioituksen eleenä asettaa mielessäänkin ylistysjoukot ennen aseellisia sotilaita? Aivan kuten Josafat taistelussa moabilaisia ja ammonialaisia vastaan. Tykkään hirveästi kun Raamatusta löytyy tällaisia loistoesimerkkejä normaaliin elämään sovellettavaksi!

Mielessä kytee lisäksi ajatus jäädä tänne Ruurikkalan kauniisiin maisemiin vielä ainakin pariksi kuukaudeksi. Työpäiviä on jäljellä 13, joiden jälkeen alkaa virallisesti kesä. Keskitytään nyt kuitenkin niihin ensin. Mutta suunnitelmista lisää sitten jokin toinen kerta..