Oli heinäkuu 2010. Elämäni sisältö koostui pääasiassa töistä, nukkumisesta ja telkkarista. Siitä huolimatta, että saatoin nukkua kellon ympäri, olin yhä väsyneempi. Jumala oli minulle vielä läsnä vain kerran vuodessa joulukirkossa. Lääkäri olisi ehkä diagnosoinut tilanteen lieväksi masennukseksi tai joksikin, mutta tuskin arvauskeskukseen menolla olisin paljoakaan saavuttanut. Eräässä yövuorossa olin hetken yksin keittiössä kun tuli ruuhka. Yhtäkkiä totesin, etten enää jaksa. Ei ollut kyse pelkästään hampurilaisten paistamisesta, sitä olin tehnyt jo pari vuotta, rutiinilla tietenkin. Ajattelin rukoilla, mutta en saanut lapsuudesta mieleeni edes Isä meidän-rukousta. Niin päädyin laulamaan ylistyslaulua, jota olin kuullut äidin laulavan monta kertaa:
Sinussa on mun voimani,
olet mun kallein aarteeni.
Olet mun kaikkieni.
Syntini häpeän sä veit,
armahdit, perillisekses teit.
Olet mun kaikkeni.
En muistanut enempää sanoja, mutta lauloin tuota itsekseni kyyneleitä pidätellen. Se sai minut rauhoittumaan. Kohta keittiöön tuli vuoropäällikkö auttamaan ja tuo hetki oli ohi.
Kolmisen kuukautta kului tuosta tapahtumasta. Elämä jatkui samaan tapaan kuin ennen tuota yötä. Kuitenkin minun oli paha olla. Siivosin kämpän lattiasta kattoon, itkin, hakkasin sisäistä tuskaani mattoihin. Sunnuntai-iltana lähdin lenkille ja soitin äidille. Muutaman minuutin sain pidettyä kulissit yllä jutellen niitä näitä kunnes purskahdin itkuun: "Äiti, voiksää rukoilla mun puolesta." Ja äitihän rukoili. Siinä hetkessä kaikki muuttui. Seuraavana aamuna tunsin edelleen olevani niin sankassa sumussa, että kävelin työpaikalle ja sanoin itseni irti. Sen jälkeen työterveyteen, saaden pari viikkoa sairaslomaa. Sitten soitin taas äidille: "Äiti, tuu hakeen mut täältä pois." Muutaman tunnin päästä äiti tuli. 240 kilometriä yhteen suuntaan ei ole mikään lyhyt matka ajella illalla työpäivän päätteksi, mutta äiti haki minut takaisin kotiin. Hän kuunteli ja lohdutti, kun sitä eniten tarvitsin.
Siitä lähtien äitini on ollut sekä tukijani, roolimallini, että ystäväni. Näin jälkeenpäin ajateltuna, en tiedä missä tilanteessa olisin ilman noin uskossaan vahvaa naista.
Tänään kokouksessa pastori puhui, kuinka äidin rakkaus on erilaista isän rakkauteen verrattuna. Se on totta! Äiti todellakin on se henkilö, jota lapsi huutaa lohduttamaan kun on kaatunut pihalla ja polvesta tulee verta. Olen tänään erityisen kiitollinen siitä, että minulla on äiti, joka lohdutti minua juuri silloin kuin minuun eniten sattui. Ja lohduttaa edelleen. Hyvää äitienpäivää kaikille äideille! Teitä ei voi koskaan tarpeeksi kiittää työstänne!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti